Arkitodellisuus. Ulko-ovi auki.
Astun kadulle. GPS-kello löytää kaipaamansa signaalin. Ensimmäiset askeleet.
Eilispäivän rankka ravi tuntuu vielä jäsenissä, niin on hyvä. Flap-flap. Sisäinen
teatteri kytkeytyy päälle. Juoksu harrasteena perustuu sisäiseen narratiiviin,
mielen ja ruumiin säntilliseen vuoropuheluun, jossa mieli pitää ruumiin
liikkeellä ja ruumis taas mahdollistaa mielen tarinat. Ilman sisäisiä
kertomuksia ei ole juoksua. Juokseminen vaatii ja tuottaa niitä välttämättä,
koska liikkeellä pysymisen ehtona on se, ettei pysähdy. Pysähtyminen taas on
mahdollista koska tahansa, minkä takia mielen on jatkuvasti tuotettava halua
jatkaa. Kertoakseni salaisuuden: sen mieli myös tekee, niin kauan kuin ei
suostu seisahtumaan paikoilleen.
Olen irrottautunut tilasta.
Juoksija vain vierailee tiloissa, hän ei omista niitä. Hän ei ole missään,
mutta halutessaan hän on kaikkialla. Ajasta en sen sijaan ole irrottautunut,
mutta nimenomaan aikana se on menettänyt enimmän merkityksensä. Flap-flap. Tunnen
Maan. Toisin kuin kävelijä, en tamppaa sitä riistäen siltä sen ainutkertaista
avaruutta. Kävely eroaa näet juoksusta yhdellä perustavanlaatuisella tavalla: juoksija
on askelten välillä kokonaan ilmassa. Tämän lähemmäksi ei ihminen voi
lentämistä ilman teknisiä apuvälineitä päästä. Flap-flap. Juoksu käyttää Maata.
Askeleet ottavat itsensä Maasta, mutta tämä tapahtuu kevyesti. Juoksija
tunnustelee Maata, ei koskaan alista sitä askelilleen, koska jotta juoksu on
lentävää, ei Maata voi ottaa omakseen. Juoksija tietää tarvitsevansa Maata,
jonka on säilytettävä itsensä Maana, sillä muuten juoksu ei juoksuna olisi
mahdollista.
Jatkan liikettä. Liityn osaksi
juoksijoiden heimoa. Alamme juosta yhdessä. Arkitodellisuus palaa hetkeksi:
”Alkaa mennä hämäräksi.” ”Niin, niin se on.” Flap-flap. Huolimatta
kanssajuoksijoista jokainen juoksee yksin. Kukaan ei ota, eikä voi ottaa,
askelia toisen puolesta. Kukin keskitymme omiin tarinoihimme aina niin kauan,
kuin satunnainen sananvaihto ei palauta meitä meille kaikille yhteiseen
arkitodellisuuteen, missä kommunikaatio tapahtuu. Letkan viimeiseen juoksijaan
alkaa tulla rakoa. Hölläämme vauhtia. Ruumiin liike hidastuu, mistä seuraa myös
yllättävästi se, että mielikin alkaa käydä hitaammalla. Tarina etenee hetken
kiireettömämmin, ennen kuin taas kiristämme tahtia.
Jätän juoksijoiden heimon ja alan
taas juosta myös konkreettisemmin yksin. Kiihdytän tahtia entisestään. Kun
vauhtia on tarpeeksi tarina alkaa kadota, jolloin jäljelle jää vain ruumiin
liike ja ruumista käskevä mieli. Tällöin tuntee todella olevansa osa
maailmankaikkeuden käsittämättömyyttä, mutta oikeastaan kyse on vain siitä,
ettei mieli enää tuhlaa voimiansa kertomusten sepittämiseen, vaan ainoastaan
ruumiin käskemiseen kohti joko ennalta määritettyä tai ennalta määrittämätöntä
maaliviivaa. Flap-flap. Hidastan. Mieli aktivoituu jälleen, ja tarinat vyöryvät,
kovasta vauhdista aiheutuneen ruumiin tuskan sijaan, päällimmäiseksi
kokemukseksi.
On olemassa useampia henkilöitä,
jotka ovat laittaneet minut juoksemaan. En tiedä juoksevatko he itse, ovatko
ikinä juosseet. Minun kanssani he kuitenkin juoksevat. Juoksen heidän kanssaan
ja kiitän heitä siitä, että juoksen. Toiset heistä ovat tuottaneet onnea,
toiset ehkä enemmän eksistentiaalista kärsimystä, mutta juoksun kannalta se on
lopulta yhdentekevää. Juoksun polttoaineeksi käy yhtä hyvin autuus kuin
katkeruus. Flap-flap. Vastaan tulee toinen juoksija. Alan automaattisesti
tarkastella hänen juoksuaan, hänen ruumiinsa monotonista liikettä. Tarkkailuni
ei koskaan ole tuomitsevaa tai mitenkään arvostelevaa. Juokseminen on aina
kunnioitettavaa riippumatta juoksijan olemuksesta tai ominaisuuksista,
olemmehan samaa juoksijoiden heimoa, mihin pääsemiseen riittää se, että on liikkeellä
ajassa aina vähän aikaa siinä lentäen.
Joskus juoksu kuitenkin on
esteettisesti kaunista. Näin on, kun puhutaan huippukilpajuoksijoista. Heidän
ruumiinsa kykenee liikkeeseen, joka on muodoltaan rytmillisen harmonista,
kestävän jatkuvaa sulavuutta. Pitipä Juha Väätäinen, Euroopan Mestari
Helsingistä vuodelta 1971, itseään ja kilpakumppaneitaan ”jalkataiteilijoina”.
Juoksu voi siis todellistua myös taiteena, (ei ollenkaan vain urheiluna tai
edes kuntoiluna), ja niin sen voi nähdä, jos vain haluaa.
Tänään on päivä, jolloin tuntuu,
että jaksaisin vain juosta. Mieli on kuitenkin päättänyt juoksulleni ajallisen
keston, mutta ennen kuin vaihdan juoksuni kävelyksi ja palaan pysyvämmin
arkitodellisuuteen, saan vielä yhden oivalluksen, joita juoksulla yleisesti on
varsin useinkin tapana tuottaa. Sosiologia on liikkeessä olemista, juoksu on
liikettä. Sosiologia on juoksemista – juokseminen on sosiologiaa.
(Tätä tekstiä innoitti ehdottomasti lukemisen arvoinen teos: Juoksu - fyysisiä mietiskelyjä. Filosofi-kirjailijana: Guillaume le Blanc)
