Kirja-arvio: Liikkumisen sosiologia

 Itkonen, Hannu. (2021) Liikkumisen sosiologia. Tampere: Vastapaino.   

 

Aluksi: Miksi liikkumisen sosiologiaa?

 
Otetaanpa alkuun pieni ajatuskoe, mitä todellisuudessa tapahtuisi, jos mikään ei siinä liikkuisi? Tarkennettakoon, että nyt ei suinkaan tarvitse mennä atomitasolle asti, sillä sosiologisessa tarkastelussa meille nyt riittää ihmisruumiiden paljaalla silmällä havaittavien liikkeiden tarkastelu. Jos vastaus edelliseen teoreettiseen kysymykseen on, ettei juuri mitään, on liikkumisen (myös sosiologinen) tarkastelu paikallaan.  

 

Mitä teos Liikkumisen sosiologia on? 

Kirjansa esipuheessa Hannu Itkonen toteaa teoksensa olevan suomenkielinen yleisesitys liikuntasosiologiasta juurrutettuna perussosiologiaan. Keskeistä teokselle on sen tahto ja pyrkimys huomioida liikkumisena ihmisten kaikenlainen fyysinen aktiivisuus, sillä liikkuminen ei suinkaan rajoitu vain liikuntaan ja urheiluun, mitä seikkaa voidaan pitää aiemman liikuntasosiologisen tradition yhtenä suurena puutteena. 

Esipuhetta seuraa sitten kolme päälukua. Näistä ensimmäinen esittelee sosiologian tradition akateemisena oppialana ja tieteenä, ja sellaisena se on tuttua tavaraa jokaiselle sosiologian johdantoteoksensa lukeneelle, mutta varmasti hyödyksi niille lukijoille, jotka ensimmäistä kertaa ovat tekemisissä alan kanssa. Lisäksi ensimmäinen pääluku käy heti voimakkaasti kiinni liikuntasosiologian juurruttamiseen perussosiologiaan pohtimalla sitä, mitä annettavaa niin sosiologian varhaisimmilla kuin myöhemmilläkin klassikkoajattelijoilla on liikuntasosiologiselle tutkimukselle. Itkonen toden totta osaa johtaa mm. Marxilta, Weberiltä ja Giddensiltä suuntaviivoja liikuntasosiologian tekemiseen. 

Toinen pääluku keskittyy erittelemään akateemisen liikuntasosiologian syntyä ja myöhäisempiä kehittymisen vaiheita niin meillä kuin muualla. Luvun kaikkein keskeisintä antia on kuitenkin havainto liikkumisen vahvasta kontekstuaalisuudesta: kulloinenkin yhteiskunnallinen todellisuus synnyttää omanlaistaan liikkumisen kulttuuria, jossa viralliset normit kohtaavat epäviralliset liikkujien omat luovat käytännöt. Tähän liittyen allekirjoittanut voi todeta, että tiedetään eräällä helsinkiläisellä ala-asteella 2000-luvun puolivälin paikkeilla pelatun jalkapalloa tennispallolla, sillä koulun säännöt kielsivät jalkapallon oikealla jalkapallolla muualla kuin koulun virallisella jalkapallokentällä, joka kuitenkin oli aivan liian pieni, jotta kaikki innokkaat pelaajat olisivat sinne mahtuneet. Kaiken kaikkiaan liikkumisen muodot ovat siis sitoneet ja sitovat ihmisiä yhteen ja liikkumisen normittamisella on palveltu yhteisön kiinteyttä. 

Kolmas pääluku onkin sitten varsinaisesti koko teoksen pihvi ja leipä paneutuessaan historiallis-sosiologiseen traditioon tukeutuen liikkumisen ja liikuntakulttuurin muutosten jäljittämiseen etenkin meillä Suomessa. Luku tarkastelee niin liikkumisen toteuttajia, tekijöitä, tiloja, tulkitsijoita kuin myös lopuksi laajemmin koko liikuntasosiologian tulevaisuutta. Liikuntakulttuurin toteuttajia ovat monimuotoiset seurat, julkissektori sekä yksityinen sektori ja erityisesti nykyisessä tilanteessa vallitseva liikuntakulttuuri on mitä suuremmilta osin jonkinlainen hybridisaatio näiden kolmen toiminnasta.  

Liikkumisen tekijät on pääasiassa aiemmin tehtyjen liikuntasosiologisten tutkimusten erittelyä ja esittelyä koskien eri ikäisten ihmisten liikkumista. Tämäkin kyllä alleviivaa liikkumisen muutosta, sillä liikkuminen hyvinkin muuttuu ihmisten elämänkulussa. Liikkumisen tilat tarkastelee erityisesti taas liikuntapaikkojen rakentamista, sitä ketkä tai mitkä toimijat ovat saaneet liikuntatilat aikaiseksi. Tässä voidaankin havaita häivähdys suomalaista poliittista historiaa, kun eri historialliset eturyhmät ovat rakentaneet liikkumisen tiloja omia muita laajempia tarkoituksiaan palvelemaan. Liikkumisen tulkitsijat pohdiskelee sitä, miten liikkumista tulkitaan ja perustellaan yhteiskunnassa, ja mitkä toimijat tätä tekevät. Havaitaan liikkumisen vahva kytkös ihmisen ruumiiseen ja oikeastaan liikuntapolitiikka onkin ihmisruumiin sosiaalista kontrollia. Liikuntasosiologian keskeiseksi tulevaisuuden haasteeksi esitetään sen itsensä jatkuvan itsereflektion tekeminen ja ylläpitäminen. 

 

Mitä teos Liikkumisen sosiologia ei ole? 

Liikkumisen sosiologia siis tunnistaa liikkumisen kontekstuaalisuuden ja onnistuu jäljittämään liikkumisen muutoksia erityisesti yleisellä tasolla. Se ei kuitenkaan lopulta ole (eikä oikeastaan edes yritä olla) systemaattinen kuvaus siitä, mitä liikkumiselle on tapahtunut suhteessa suomalaisen yhteiskunnan muuhun rakenteelliseen muutokseen. Keskeistä tässä on suomalaisen yhteiskunnan tuotantorakenteen muutos maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta palveluvaltaiseksi ja teknologisoituneeksi yhteiskunnaksi. Useimmat työt eivät enää vaadi suuriakaan ruumiinponnistuksia, jolloin liikkuminen tapahtuu pääasiassa muualla kuin työssä. Oleellinen kysymys, joka on johdettavissa Itkosen teoksesta, mutta johon teos ei kuitenkaan vastaa onkin se, että mitä tällainen laajempaan tuotantorakenteen muutokseen kytkeytyvä liikuntakulttuurin muutos tekee laajemmin sosiaalisille suhteille ja ihmisten keskinäiselle vuorovaikutukselle, esimerkiksi sellaisille asioille kuin parinmuodostus tai kollektiivinen asenneilmapiiri ja mielenlaatu.  

 

Lopuksi 

Liikkumisen sosiologia täyttää lopulta paikkansa kirjallisuuskatsauksena meillä ja muualla tehtyyn liikuntasosiologiseen tutkimukseen. Sen kiistaton ansio on sen kyvyssä perustella ja oikeuttaa liikkumisen tarkastelu yhtenä sosiologian monista erityisosa-alueista ja kytkeä tarkastelunsa osaksi muuta akateemista perussosiologiaa. Lisäksi se esimerkiksi edellä esitetyllä tavalla avaa kriittisiä näkökulmia liikkumisen poliittis-sosiaalisen merkityksen ja muutoksen arviointeihin. Olemme jälleen liikkeellä.