Suunnistuksen eko-sosiologiaa: Jukola ja sen metsä

 

Oli alkujaan metsä, jylhä ja teräisesti monin paikoin kasvava. Eivät polut siellä toistaan ristenneet, jos niitä paljon ennen lie ollutkaan. Mäntyvaaraksi oli alue joskus ristitty. Eikä nimi vain hölmömpi ollutkaan, kuvasipa se oikein hyvinkin sitä, mistä maassa olikaan kyse – mäkisestä metsämaasta, vaaraa myötäilevästä korvesta.

Olipa sitten myös varsinainen instituutio. Sitä Jukolan viestiksi myös kutsuttiin. Oikeastaan oli se viestisuunnistuskilpailu, varsinainen suunnistajain joulu ja juhannus, kaikki samalla kertaa. Osana sosiaalista todellisuutta oli se vakiintunut omine normistoine ja käytänteine yhdeksi konservatiivisen Suomen viimeisimmistä ja vankkumattomimmista linnakkeista. Mahtuivatpa sinne kuitenkin niin nuoret kuin vanhat, kaikki silti todistamassa kodin, isänmaan ja uskonnon iltaista kajoa ajassa, jossa nämä arvot muualla olivat jo kovinkin pölyttyneet.

Päätettiinpä sitten niin, että tuodaanpa instituutio Mäntyvaaran maille. Rakennettiinpa joukolla puitteita oikeinkin makeille näytöksille viestisuunnistusmestaruuksista. Nousivat saunat, teltat ja keittokatokset sinne tänne pääosin vanhemman väen talkoovoimin. Hääräsi yksi jos toinenkin ympäri Mäntyvaaraa pienissä porukoissa jotakin askarta toimittelemassa. Ehtivätpä juoda toisetkin kahvit toimittelunsa lomassa, nauroivatpa myös toiset hirtehiset naurut vallan omituisiksi käyneille kaskuille, ja niin taas jatkettiin. Eipä lie tainnut kellään olla tietoa siitä, miten suururakka lopulta valmistuisi, mutta niinpä vain kävi, olihan joukossa kosolti voimaa ja tunne kunkin mukana olemisesta jossakin itseään suuremmassa vain lisäksi tuon joukon kyltymätöntä tarmoa, kunniakasta sisua.

Tulipa sitten varsinainen Jukola-päivä, elokuinen samean sumuinen utu kuulsi Mäntyvaaran aamussa. Sinne oli sitten hyvä Jukolan Venlojen lähteä, ja niin juoksivat Venlat; tyttäret, mammat ja jo kypsään naisen ikään ehtineet rouvatkin usein samoissa joukkioissa, sulassa sovussa keskenään. Olipa juoksunsa kepeää, iloistakin. Tuntui, että niin oli hyvä.

Pääsivät sitten tuohon samaan korskeaan kuusikkoon ja jylhään männikköön Jukolan urhot. Tuimat ja päättäväiset ilmeet kasvoillaan säntäsivät he hurmiossa ja voimainsa tunnoissa kartat ja kompassit kourissaan otsavalaisimiensa loisteessa tuohon ennen niin rauhanomaiseen ja luonnontilaiseen korpeen. Oli suota, oli jänkää, rakkaakin. Löytyi sitten rasteja, toisiakin, kunnes ei enää ollut kuin puita, metsä se vain tuntui kadonneen Napapiirin tuolle puolen.

Olipa luotu melkomoinen urasto. Sen olivat urhojen tossut metsämaan pintaan painaneet. Oli maa siten metsämaana kovin raiskatun oloinen, vähäsanaiseksi oli se käynyt. Tummat tallatut vanat näyttivät rastien paikat, näyttivätpä ne myös siten reitit rastilta toiselle. Jukolan sankarit oli taas löydetty, mutta lopulta ainoa todellinen sankari oli tainnutettu sen arvolle sopimattomaan alhoon: Niin aloitti metsän terä huomisen kasvunsa tuhottuna, muttei suinkaan lyötynä.