Mihin menet Lapin yliopiston menetelmätieteiden opetus? - Olisiko tilastollisten menetelmien hyödyntäminen sittenkin iloksi myös yhteiskuntatieteissä?

 

Lukuvuoteen 2020–2021 päättyi merkittävä luku Lapin yliopiston tilastotieteen opetuksen historiassa. Vahvasti takavuosien kauppakoulun aikaisiinkin kursseihin perustunut runsas, reilusti yli 25 opintopisteen sivuainekokonaisuus oli viimeisen kerran tarjolla. Opetusta oli lukuisista monimuuttujamenetelmistä, tilastollisesta testaamisesta, aikasarjoista ja indekseistä sekä tilastollisesta päättelystä. Kaikki nämä ovat perusasioita niille, jotka tarvitsevat tilastollisia menetelmiä omissa opinnoissaan ja töissään.

Lähdettäessä nyt uuteen lukukauteen on kurssitarjonta olennaisesti suppeampi. Kysynnän puutteessa tilastotieteen opetus on ajettu alas, ja mahdollisuutta 25 opintopisteen kokonaisuuteen ei oikeastaan enää ole. Tarjolla on vielä yhteiskuntatieteiden opintoihin sisältyvät pakolliset kurssit, työpaja kvantitatiivista pro gradua tekeville sekä hieman syventävämpänä kurssina R-ohjelmiston käyttö tilastollisissa analyyseissa.

Monet Lapin yliopiston opiskelijat ovat kuitenkin suorittaneet tilastotieteen pakollisia ja valinnaisiakin opintoja muissa yliopistoissa. Liekö syynä turhautuminen Lapin yliopiston tapaan järjestää tilastotieteen opetus?

Erityisesti Helsingin yliopiston avoimen yliopiston järjestämä TilastoMooc on ollut suosittu Lapin yliopiston opiskelijoiden keskuudessa. Vapaa eteneminen kunkin omassa tahdissa on joustavaa, ja mielekkäästi sekä virikkeellisesti koostettu kymmenen opintopisteen kokonaisuus vastaa lopulta aika hyvin Lapin yliopiston pakollisia tilastotieteen kursseja. Lisäksi samalla oppii R-ohjelman käytön perusteita, joiden osaamisesta voi hyvinkin olla hyötyä tulevaisuuden työmarkkinoilla.

Tällä hetkellä Lapin yliopistosta valmistuu yhteiskuntatieteen maistereita, jotka eivät tunne tieteenalansa moderneimpia välineitä. Kyvyttömyys käyttää näitä laskennallisia menetelmiä on jämähtämistä menneisyyteen yhteiskuntatieteen tutkimusmenetelmien nopeasti kasvavassa mahdollisuuksien joukossa. Nämä laskennalliset menetelmät eivät rajoitu pelkästään sinänsä perinteiseen tilastolliseen tutkimukseen, vaan ne tekevät mahdollisiksi esimerkiksi laajat tekstimassojen analyysit.

Lapin yliopistossa elää vahva laadullisen tutkimuksen henki, mitä ei ehkä haluta aina yleisesti myöntää. Se vaikuttaa olennaisesti siihen, miten pohjoisessa tutkitaan ja sitä kautta myös opetetaan. Olisiko kuitenkin syytä nähdä tilastollisten menetelmien mahdolliset hyödyt yhteiskuntatieteissä?

(Muokattu Lapin Ylioppilaslehdessä 3/21 julkaistusta tekstistä.)

Artificial Intelligence and Work – Will There Be Any Jobs in the Future?

 

Around the world people in different cultures and fields are noticing something revolutionary to happen. Artificial intelligence (AI) modifies the traditional order and ways of life, and its impact extends literally in almost every area of the human life. Still, there is one area, where the impact maybe is more intense compared to others, namely the work life. In their article AI and the Agile Workplaces Bobbe Baggio and Nov Omana discuss and investigate, what will happen when people accept AI as a normal part of their lives and work. The same topic deals also The Workplace of the Future, published in Economist in spring 2018. In this essay my goal is, using the two mentioned articles, to answer the question which AI strongly raises, namely will there be any jobs in the future, and if so, what kind of those would be?

Firstly, there is a question that must be asked: Why do firms want to start using AI in their businesses? Surely without firms, there will not be any workplaces, and what firms do is thus very significant to wage earners.  All in all, the reason for the question asked is though quite simple. Using AI makes the business more productive when there are not so many slow employees needed in different tasks. Computer’s ability to sort out different problems related to for example language and logic is way much better than a normal employee’s, and therefore that is not a big surprise that firms invest in AI. (Baggio & Omana 2019, 84.) AI can simply bring considerable economic value (Economist 28.3.2018). That is just how competitive and profit-seeking economy works, costs always down and prices up. Manpower is like a redundant cost that nowadays can be cut. However, there are fields and jobs, which are more endangered to be done by intelligent machines than others, what are they?

When thinking about what workplaces would disappear and what last, one must think about what is that computers do better than humans and opposite. Thus in tomorrow’s labor markets are at the most vulnerable position those wage earners, whose tasks are day to day very similar and repetitive, and thus intelligent machines can easily learn to do them better (Baggio & Omana 2019, 84 - 85.) So this does not apply only to workers in foggy factories, but also to persons in the service industry. AI can help for example hiring new workforce, (when still needed), and this means that there will not be so much work for human resource managers (Economist 28.3.2018). So all in all it can be said that every job, in which could intelligent machine’s ability to count fast and precisely be a benefit, is potentially and gradually disappearing in the future (Baggio & Omana 2019, 85.) If the situation really is so that AI replaces manpower increasingly, then it raises an interesting question for people at a young age: What to study if one wants to get a job? Thinking this is relevant because it helps to get in touch about what kind of are jobs in the future.

So, it can be said that whole educational thinking needs revision because students will study what they are offered. Universities have to start thinking about what they should teach so that the skills students learn would really be useful. Those skills are maybe not hard counting, or logic, or even languages like said above. Instead, relevant skills in tomorrow’s labor markets could be ‘soft skills' like communication, team leading, giving presentations, and innovation thinking. (Baggio & Omana 2019, 89 - 90.) It seems to be clear that AI makes teamwork more intense because it helps and widens chances to communicate, so the skills mentioned, will possibly be truly valuable (Economist 28.3.2018). After analyzing firms’ motivation to use AI, disappearing workplaces in some fields, and now the educational revision driven by AI, there is finally the ability to answer the question asked in the introduction: Are there jobs in the future and how would they look like?

 At least in short term, it seems to be that AI does not replace humans totally. That is so because today’s AI cannot do all the things humans can. Tomorrow’s work-life would then be more hybrid. There are things that are done by AI using machines, and then there are things done by humans. (Baggio & Omana 2019, 89.)   In the best case, both support each other and make work more enjoyable and productive. Employees have to think about what skills are relevant and scarce in labor markets, and if one develops and own those kinds of skills, then there will surely be work to do (Economist 28.3.2018). The jobs there would still be, are such that need diverse thinking and empathy skills, because it can be thought that AI cannot easily learn and adopt those.

I conclude by saying that, yes there will surely be work to do in the future, but because of the economical system driven by competitive and profit-seeking firms, is artificial intelligence becoming more general, and then causing structural unemployment in some fields. The work-life will change, and individuals have to educate themselves all the time, and the education will be a lifetime process, not a short period at a young age. This means that individuals have to be more adaptive for all the time-changing environments and conditions. Tomorrow’s jobs then will be more creative and diverse intense, rather large entities than small details. Though one must keep in mind that this is the interpretation in short term, not the overall result in long run. Today no one knows, how AI develops in the future, and what its possible bounds are if it even has any of them. In other words, there is a possibility for total human unemployment, when we take enough long time period. However, in short term, there is no reason to panic: There will be work to do also tomorrow.

 

 

 

References:

Baggio, Bobbe. & Omana, Nov. (2019) AI and the Agile Workplace. Journal of systemics, cybernetics and informatics 17:2, 84 – 91.

The Economist (2018) The Workplace of the future. 28.3.2018.

Kirja-arvio: Liikkumisen sosiologia

 Itkonen, Hannu. (2021) Liikkumisen sosiologia. Tampere: Vastapaino.   

 

Aluksi: Miksi liikkumisen sosiologiaa?

 
Otetaanpa alkuun pieni ajatuskoe, mitä todellisuudessa tapahtuisi, jos mikään ei siinä liikkuisi? Tarkennettakoon, että nyt ei suinkaan tarvitse mennä atomitasolle asti, sillä sosiologisessa tarkastelussa meille nyt riittää ihmisruumiiden paljaalla silmällä havaittavien liikkeiden tarkastelu. Jos vastaus edelliseen teoreettiseen kysymykseen on, ettei juuri mitään, on liikkumisen (myös sosiologinen) tarkastelu paikallaan.  

 

Mitä teos Liikkumisen sosiologia on? 

Kirjansa esipuheessa Hannu Itkonen toteaa teoksensa olevan suomenkielinen yleisesitys liikuntasosiologiasta juurrutettuna perussosiologiaan. Keskeistä teokselle on sen tahto ja pyrkimys huomioida liikkumisena ihmisten kaikenlainen fyysinen aktiivisuus, sillä liikkuminen ei suinkaan rajoitu vain liikuntaan ja urheiluun, mitä seikkaa voidaan pitää aiemman liikuntasosiologisen tradition yhtenä suurena puutteena. 

Esipuhetta seuraa sitten kolme päälukua. Näistä ensimmäinen esittelee sosiologian tradition akateemisena oppialana ja tieteenä, ja sellaisena se on tuttua tavaraa jokaiselle sosiologian johdantoteoksensa lukeneelle, mutta varmasti hyödyksi niille lukijoille, jotka ensimmäistä kertaa ovat tekemisissä alan kanssa. Lisäksi ensimmäinen pääluku käy heti voimakkaasti kiinni liikuntasosiologian juurruttamiseen perussosiologiaan pohtimalla sitä, mitä annettavaa niin sosiologian varhaisimmilla kuin myöhemmilläkin klassikkoajattelijoilla on liikuntasosiologiselle tutkimukselle. Itkonen toden totta osaa johtaa mm. Marxilta, Weberiltä ja Giddensiltä suuntaviivoja liikuntasosiologian tekemiseen. 

Toinen pääluku keskittyy erittelemään akateemisen liikuntasosiologian syntyä ja myöhäisempiä kehittymisen vaiheita niin meillä kuin muualla. Luvun kaikkein keskeisintä antia on kuitenkin havainto liikkumisen vahvasta kontekstuaalisuudesta: kulloinenkin yhteiskunnallinen todellisuus synnyttää omanlaistaan liikkumisen kulttuuria, jossa viralliset normit kohtaavat epäviralliset liikkujien omat luovat käytännöt. Tähän liittyen allekirjoittanut voi todeta, että tiedetään eräällä helsinkiläisellä ala-asteella 2000-luvun puolivälin paikkeilla pelatun jalkapalloa tennispallolla, sillä koulun säännöt kielsivät jalkapallon oikealla jalkapallolla muualla kuin koulun virallisella jalkapallokentällä, joka kuitenkin oli aivan liian pieni, jotta kaikki innokkaat pelaajat olisivat sinne mahtuneet. Kaiken kaikkiaan liikkumisen muodot ovat siis sitoneet ja sitovat ihmisiä yhteen ja liikkumisen normittamisella on palveltu yhteisön kiinteyttä. 

Kolmas pääluku onkin sitten varsinaisesti koko teoksen pihvi ja leipä paneutuessaan historiallis-sosiologiseen traditioon tukeutuen liikkumisen ja liikuntakulttuurin muutosten jäljittämiseen etenkin meillä Suomessa. Luku tarkastelee niin liikkumisen toteuttajia, tekijöitä, tiloja, tulkitsijoita kuin myös lopuksi laajemmin koko liikuntasosiologian tulevaisuutta. Liikuntakulttuurin toteuttajia ovat monimuotoiset seurat, julkissektori sekä yksityinen sektori ja erityisesti nykyisessä tilanteessa vallitseva liikuntakulttuuri on mitä suuremmilta osin jonkinlainen hybridisaatio näiden kolmen toiminnasta.  

Liikkumisen tekijät on pääasiassa aiemmin tehtyjen liikuntasosiologisten tutkimusten erittelyä ja esittelyä koskien eri ikäisten ihmisten liikkumista. Tämäkin kyllä alleviivaa liikkumisen muutosta, sillä liikkuminen hyvinkin muuttuu ihmisten elämänkulussa. Liikkumisen tilat tarkastelee erityisesti taas liikuntapaikkojen rakentamista, sitä ketkä tai mitkä toimijat ovat saaneet liikuntatilat aikaiseksi. Tässä voidaankin havaita häivähdys suomalaista poliittista historiaa, kun eri historialliset eturyhmät ovat rakentaneet liikkumisen tiloja omia muita laajempia tarkoituksiaan palvelemaan. Liikkumisen tulkitsijat pohdiskelee sitä, miten liikkumista tulkitaan ja perustellaan yhteiskunnassa, ja mitkä toimijat tätä tekevät. Havaitaan liikkumisen vahva kytkös ihmisen ruumiiseen ja oikeastaan liikuntapolitiikka onkin ihmisruumiin sosiaalista kontrollia. Liikuntasosiologian keskeiseksi tulevaisuuden haasteeksi esitetään sen itsensä jatkuvan itsereflektion tekeminen ja ylläpitäminen. 

 

Mitä teos Liikkumisen sosiologia ei ole? 

Liikkumisen sosiologia siis tunnistaa liikkumisen kontekstuaalisuuden ja onnistuu jäljittämään liikkumisen muutoksia erityisesti yleisellä tasolla. Se ei kuitenkaan lopulta ole (eikä oikeastaan edes yritä olla) systemaattinen kuvaus siitä, mitä liikkumiselle on tapahtunut suhteessa suomalaisen yhteiskunnan muuhun rakenteelliseen muutokseen. Keskeistä tässä on suomalaisen yhteiskunnan tuotantorakenteen muutos maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta palveluvaltaiseksi ja teknologisoituneeksi yhteiskunnaksi. Useimmat työt eivät enää vaadi suuriakaan ruumiinponnistuksia, jolloin liikkuminen tapahtuu pääasiassa muualla kuin työssä. Oleellinen kysymys, joka on johdettavissa Itkosen teoksesta, mutta johon teos ei kuitenkaan vastaa onkin se, että mitä tällainen laajempaan tuotantorakenteen muutokseen kytkeytyvä liikuntakulttuurin muutos tekee laajemmin sosiaalisille suhteille ja ihmisten keskinäiselle vuorovaikutukselle, esimerkiksi sellaisille asioille kuin parinmuodostus tai kollektiivinen asenneilmapiiri ja mielenlaatu.  

 

Lopuksi 

Liikkumisen sosiologia täyttää lopulta paikkansa kirjallisuuskatsauksena meillä ja muualla tehtyyn liikuntasosiologiseen tutkimukseen. Sen kiistaton ansio on sen kyvyssä perustella ja oikeuttaa liikkumisen tarkastelu yhtenä sosiologian monista erityisosa-alueista ja kytkeä tarkastelunsa osaksi muuta akateemista perussosiologiaa. Lisäksi se esimerkiksi edellä esitetyllä tavalla avaa kriittisiä näkökulmia liikkumisen poliittis-sosiaalisen merkityksen ja muutoksen arviointeihin. Olemme jälleen liikkeellä.  

Eksistentialismia

 

-Elämä on olemassaolon ylläpitämistä.

-Olemassaolo taas on tulemista ja menemistä - tekemistä. Käsivarret heiluvat, ihmiset kulkevat; kaiken voi pelkistää pienemmäksi, jolloin kokonaisuus alkaa tuntua merkityksettömältä. Oliot ovat, mutta niiden takana ei välttämättä sittenkään ole mitään. Olioiden päähänpinttymät estävät niitä vain huomaamasta tätä olemassaolon ehdotonta mielettömyyttä eli sitä, ettei olemassaolo ole mitenkään välttämätöntä.

-Olevan oleminen on aivan olennaisesti ahdistusta. Kun oleva ei ahdistukseltaan kykene tekemään jotain, niin se tekee valinnan tämän mukaan. Kuitenkin jokaisessa teossa, minkä oleva tekee on mittaamaton määrä sankaruutta, koska tällöin oleva voittaa oman ahdistuksensa.  

-Oleminen on myös ajan täyttämistä, mutta aikaa ei koskaan voi täydellisesti täyttää. Sinänsä järjetön oleminen on verhottava jotenkin.

-Tuleva toteutuu vähin erin. Aika koskettaa fyysisesti. Jokainen hetki syntyy vain herättääkseen eloon seuraavan. Seikkailut ovat erityisiä hetkiä; ne lopulta poikkeavat tavallisuudesta vain hieman, mutta kuitenkin tarpeeksi siten, että ajasta tulee tällöin jotakin erityisempää kuin tavanomaisen ja arkipäiväisen veltostuttavaa.

-Ihmiset pyrkivät elämään elämäänsä niin kuin he siitä kertovat. Jokainen ihminen on kertoja. Hetkistä tulee merkityksellisiä vasta kun niistä kerrotaan. Tällaisista hetkistä tulee seikkailuja. Seikkaluissa ihminen voi havaita oman olemuksellisen olemassaolonsa. Seikkaluissa koetaan ajan palautumattomuus ja juuri tämä tekee ajanhetkistä erityisiä.

-Olemassaolossa voidaan siis erottaa todellinen eläminen ja elämisestä kertominen. Kertomisessa jokaisella hetkellä on oma erityislaatunsa. Todellisessa elämässä yhdelläkään hetkellä itsessään ja yksinään ei ole mitään sen suurempaa merkitystä.

-On siten huomattava, että arki hallitsee olemusta, joskaan ei olemassaoloa. 

-Maailma pysyy päivästä toiseen samanlaisena erityisesti laiskuuden vuoksi. Sosiaalisen järjestyksen tuottaa toisaalta se, että ihmiset tekevät ja toisaalta se, etteivät he tee. Ahdistus tuottaa valintoja saaden aikaan sekä tekemistä, että ei-tekemistä. Näistä juuri ei-tekeminen voi yhteiskunnallisen elämän kannalta olla varteenotettavan ratkaisevaa.

-Yhteiskunta pakottaa hankkimaan olemassaololle jonkin olemuksen. Pelkkä olemassaolo tuntuu tarkoituksettomalta.

 -Olemassaolo ylipäätään saa asiat tapahtumaan ja se joka hallitsee olemassaoloa hallitsee myös sitä, mitä tapahtuu.

-Ihmiset pyrkivät täyttämään velvollisuutensa. Se on olemassaolon yksinkertaisin, mutta samalla vaativin tehtävä.

-Sitoutuminen voi tuoda olemassaololle oikeutuksen, mutta hintana on vapauden menettäminen. Sitoutuminen hillitsee ahdistusta, vapaus taas lisää sitä.

-Oleminen on kunkin olevan yksilöllistä kärsimystä omassa olemuksessaan. Vihaamalla omaa olemassaoloaan joutuu vain syvemmälle omaan olemassaoloonsa, koska ajattelemalla kukin vetää itsensä esiin omasta olemattomuudestaan ja ajattelun aktiviteettia ei voi ihminen ihmisenä olevana välttää. Ajattelu ja olemassaolo vahvistavat näin toinen toisiaan.

-Antautumalla omaan olemassaoloonsa ihminen voi löytää ihmisyyden, mutta samalla hän tulee kuitenkin pettäneeksi ihmisinä ne, jotka eivät sitä ole löytäneet tai halua löytää.

-Kaikki olemassa oleva on siis havaittavissa, muttei loogisesti johdettavissa. Olemassaoloa yritetään ymmärtää selittämällä sitä loogisesti, mutta tällä lailla syntyvä ymmärrys jää auttamattoman näennäiseksi ja vajaaksi.

-Selvittämällä sen, miksi jokin on tehty, voi selvittää sen, millä joku on antanut oikeutuksen omalle olemassaololleen.

-Olemassaolo on lopulta vain olemassaoloa. Se on pakollista ilman sen kummempaa syytä. Tässä on kaikki, mitä olemassaolosta voi tietää.

Sosiologinen juoksu – Todellisuuden ruumiillis-henkistä mietiskelyä

 

Arkitodellisuus. Ulko-ovi auki. Astun kadulle. GPS-kello löytää kaipaamansa signaalin. Ensimmäiset askeleet. Eilispäivän rankka ravi tuntuu vielä jäsenissä, niin on hyvä. Flap-flap. Sisäinen teatteri kytkeytyy päälle. Juoksu harrasteena perustuu sisäiseen narratiiviin, mielen ja ruumiin säntilliseen vuoropuheluun, jossa mieli pitää ruumiin liikkeellä ja ruumis taas mahdollistaa mielen tarinat. Ilman sisäisiä kertomuksia ei ole juoksua. Juokseminen vaatii ja tuottaa niitä välttämättä, koska liikkeellä pysymisen ehtona on se, ettei pysähdy. Pysähtyminen taas on mahdollista koska tahansa, minkä takia mielen on jatkuvasti tuotettava halua jatkaa. Kertoakseni salaisuuden: sen mieli myös tekee, niin kauan kuin ei suostu seisahtumaan paikoilleen.

Olen irrottautunut tilasta. Juoksija vain vierailee tiloissa, hän ei omista niitä. Hän ei ole missään, mutta halutessaan hän on kaikkialla. Ajasta en sen sijaan ole irrottautunut, mutta nimenomaan aikana se on menettänyt enimmän merkityksensä. Flap-flap. Tunnen Maan. Toisin kuin kävelijä, en tamppaa sitä riistäen siltä sen ainutkertaista avaruutta. Kävely eroaa näet juoksusta yhdellä perustavanlaatuisella tavalla: juoksija on askelten välillä kokonaan ilmassa. Tämän lähemmäksi ei ihminen voi lentämistä ilman teknisiä apuvälineitä päästä. Flap-flap. Juoksu käyttää Maata. Askeleet ottavat itsensä Maasta, mutta tämä tapahtuu kevyesti. Juoksija tunnustelee Maata, ei koskaan alista sitä askelilleen, koska jotta juoksu on lentävää, ei Maata voi ottaa omakseen. Juoksija tietää tarvitsevansa Maata, jonka on säilytettävä itsensä Maana, sillä muuten juoksu ei juoksuna olisi mahdollista.

Jatkan liikettä. Liityn osaksi juoksijoiden heimoa. Alamme juosta yhdessä. Arkitodellisuus palaa hetkeksi: ”Alkaa mennä hämäräksi.” ”Niin, niin se on.” Flap-flap. Huolimatta kanssajuoksijoista jokainen juoksee yksin. Kukaan ei ota, eikä voi ottaa, askelia toisen puolesta. Kukin keskitymme omiin tarinoihimme aina niin kauan, kuin satunnainen sananvaihto ei palauta meitä meille kaikille yhteiseen arkitodellisuuteen, missä kommunikaatio tapahtuu. Letkan viimeiseen juoksijaan alkaa tulla rakoa. Hölläämme vauhtia. Ruumiin liike hidastuu, mistä seuraa myös yllättävästi se, että mielikin alkaa käydä hitaammalla. Tarina etenee hetken kiireettömämmin, ennen kuin taas kiristämme tahtia.

Jätän juoksijoiden heimon ja alan taas juosta myös konkreettisemmin yksin. Kiihdytän tahtia entisestään. Kun vauhtia on tarpeeksi tarina alkaa kadota, jolloin jäljelle jää vain ruumiin liike ja ruumista käskevä mieli. Tällöin tuntee todella olevansa osa maailmankaikkeuden käsittämättömyyttä, mutta oikeastaan kyse on vain siitä, ettei mieli enää tuhlaa voimiansa kertomusten sepittämiseen, vaan ainoastaan ruumiin käskemiseen kohti joko ennalta määritettyä tai ennalta määrittämätöntä maaliviivaa. Flap-flap. Hidastan. Mieli aktivoituu jälleen, ja tarinat vyöryvät, kovasta vauhdista aiheutuneen ruumiin tuskan sijaan, päällimmäiseksi kokemukseksi.

On olemassa useampia henkilöitä, jotka ovat laittaneet minut juoksemaan. En tiedä juoksevatko he itse, ovatko ikinä juosseet. Minun kanssani he kuitenkin juoksevat. Juoksen heidän kanssaan ja kiitän heitä siitä, että juoksen. Toiset heistä ovat tuottaneet onnea, toiset ehkä enemmän eksistentiaalista kärsimystä, mutta juoksun kannalta se on lopulta yhdentekevää. Juoksun polttoaineeksi käy yhtä hyvin autuus kuin katkeruus. Flap-flap. Vastaan tulee toinen juoksija. Alan automaattisesti tarkastella hänen juoksuaan, hänen ruumiinsa monotonista liikettä. Tarkkailuni ei koskaan ole tuomitsevaa tai mitenkään arvostelevaa. Juokseminen on aina kunnioitettavaa riippumatta juoksijan olemuksesta tai ominaisuuksista, olemmehan samaa juoksijoiden heimoa, mihin pääsemiseen riittää se, että on liikkeellä ajassa aina vähän aikaa siinä lentäen.

Joskus juoksu kuitenkin on esteettisesti kaunista. Näin on, kun puhutaan huippukilpajuoksijoista. Heidän ruumiinsa kykenee liikkeeseen, joka on muodoltaan rytmillisen harmonista, kestävän jatkuvaa sulavuutta. Pitipä Juha Väätäinen, Euroopan Mestari Helsingistä vuodelta 1971, itseään ja kilpakumppaneitaan ”jalkataiteilijoina”. Juoksu voi siis todellistua myös taiteena, (ei ollenkaan vain urheiluna tai edes kuntoiluna), ja niin sen voi nähdä, jos vain haluaa.

Tänään on päivä, jolloin tuntuu, että jaksaisin vain juosta. Mieli on kuitenkin päättänyt juoksulleni ajallisen keston, mutta ennen kuin vaihdan juoksuni kävelyksi ja palaan pysyvämmin arkitodellisuuteen, saan vielä yhden oivalluksen, joita juoksulla yleisesti on varsin useinkin tapana tuottaa. Sosiologia on liikkeessä olemista, juoksu on liikettä. Sosiologia on juoksemista – juokseminen on sosiologiaa.

(Tätä tekstiä innoitti ehdottomasti lukemisen arvoinen teos: Juoksu - fyysisiä mietiskelyjä. Filosofi-kirjailijana: Guillaume le Blanc)

Avoin kirje politiikkatieteiden ja sosiologian uudelle opiskelijalle

 Hyvä politiikkatieteiden ja sosiologian fuksi, olet tehnyt merkittävän mainion alavalinnan ja tämä teksti on osoitettu sinulle. Kerron jotain sellaista, mitä olisin itse ollessani sinun tilanteessasi halunnut kuulla vanhemmilta tieteenharjoittajilta, mutta mitä en koskaan saanut heiltä valitettavasti kuulla. Pidemmitttä puheitta käymme itse asiaan ja korjaamme vääryyden.

Miksi alavalintasi on lopulta oikea?

Ollaksemme rehellisiä valitsemasi ala on kaikkea muuta kuin kannattava, kun mietitään tulevaisuuden taloudellisia ja yhteiskunnallisia näkymiä. Työllistyminen on toki mahdollista monenlaisiin tehtäviin, mutta kuitenkin se on epävarmaa. Lisäksi on melkoisen todennäköistä, etteivät tulevaisuuden ansiosi tavan palkkatyössä nouse suorittamallasi tutkinnolla läheskään yhtä korkeiksi kuin lääketieteelliseen, oikeustieteelliseen, kauppatieteelliseen tai johonkin teknilliseen korkeakouluun suunnanneilla tovereillasi. Heidän alansa edustavat näkökulmastamme katsoen paitsi taloudellisia kultakaivoksia, niin myös potentiaalia hankkia yhteiskunnallisesti ja myös sosioekonomisesti merkittäviä asemia. Yksinkertaisesti sanoen heidän alansa ovat arvostettuja yhteiskunnan syvissä kerroksissa ja sinun alasi ei, minkä seikan tulet vielä huomaamaan. Todettava on myös se tosiseikka, ettei koulutuksesi tule valmistamaan sinänsä mihinkään ammattiin erityisesti, mistä voit toisinaan olla kateellinen esimerkiksi luokanopettajaopiskelijoille.

Kuitenkin olet tehnyt oikean valinnan. Se, mitä koulutuksesi kykenee sinulle tarjoamaan, on paljon laajempaa tietämystä ja ymmärrystä kuin toverisi edellä mainituilla aloilla koskaan tulevat saavuttamaan. Et tule oppimaan ratkaisemaan juurikaan mitään erityiskysymyksiä, mutta sen sijaan opit pikemminkin asettamaan yleisiä kysymyksiä ja pohtimaan niitä äärimmäisen laajoina keskinäisriippuvaisuuksina ja kerrannaisvaikutuksina. Tämä on jotakin, mikä on aidosti merkittävää, kun pohditaan aikamme ongelmia. Tulet oppimaan siitä, miten kaikki oleminen todellisuudessa on riippuvaista toisten olemisesta, mikä tarkoittaa sitä, että sikäli kun aikamme ongelmat halutaan ratkaista, niin on selvitettävä se, miten asiat ja ilmiöt ovat suhteessa toisiinsa ja millainen todellisuus tästä vuorovaikutuksesta lopulta syntyy. Lyhyesti sanoen koulutuksesi opettaa sinulle ennen muuta sosiologisen ajattelutavan, minkä keskiössä on juuri se, että teemmepä ihmisinä mitä tahansa tai emme tee mitään, niin olemme silti riippuvaisia siitä todellisuudesta, jossa elämme. Haluan sanoa sinulle, että omaksumalla tämän ajattelutavan sinusta tulee  aikautemme vaikeiden ja viheliäisten ongelmien esittäjä sekä myös niiden ratkaisuvaihtoehtojen muotoilija. Lisäksi sinusta samalla tulee väistämättä hieman suvaitsevampi, ystävällisempi ja kiltimpi. Tällä ajatustavalla on yhteiskuntakriittisyydessään maailmaa parantava vaikutus, mihin uskomalla et tule koskaan tuntemaan motivaation puutetta opinnoissasi.

Suhtaudu koulutukseesi vakavasti

Tulet jatkamaan klassisen yhteiskunta-analyysin kunniakkaita perinteitä. Tulet liittyneeksi sellaiseen joukkoon, johon harvalla on koskaan pääsyä; joukkoon jossa ajattelu ei koskaan ole ollut, eikä myöskään koskaan tule olemaan aivan yksioikoista, vaan pohtivaa ja alati kysymyksensä uudelleen asettavaa, minkä vuoksi parhaat yhteiskuntatieteelliset teokset voivat etenkin aluksi tuntua varsin vaikeaselkoisilta. Tulet siis lukemaan yhteiskuntatieeteellisen ajattelun rautaisimpien herrojen, ja jos mahdollista vieläkin rautaisimpien rouvien merkkiteoksia, akateemisia töitä, joihin on valjastettu heidän koko elämänkokemuksensa kaikessa moninaisuudessaan. Kunniottamalla heidän työtään, kunnioitat myös itseäsi.

Yhteiskuntatieteen opiskelijana tulet etenevässä määrin poliittisesti vastuunalaiseksi. Sanomisillasi ja kirjoituksillasi voi joskus olla aitoa poliittista merkitystä, joten sinun tulee tuntea vastuusi niistä. Ennen kaikkea opi tuntemaan vastuusi ajattelusi jatkuvasta kehittämisestä, sillä kukaan ei huolehdi siitä puolestasi. Kun siis päätät aloittaa tietyn teoksen, niin lue se aina huolella ja pyri aina ymmärtämään sen kokonaismerkitys, koska juuri tästä ajattelusi kehitys on riippuvainen.

Sivuainevalinnoista

Sinut saattaa yllättää sivuaineiden runsas opintopistemäärä koulutuksessasi. Pääaineesi opinnot ovat laajudessaan alle puolet koko kandidaatintutkinnosta, mikä tarkoittaa luonnollisesti sitä, että sivuaineita on opiskeltava siis melko paljon. Mietit ehkä miksi näin, ja mitä hyötyä sivuaineista on, kun haluat opiskella politiikkatiedettä/ ja tai sosiologiaa. Sinulle tullaan sanomaan, että valitse sivuaineiksesi sellaista, mikä sinua aidosti kiinnostaa, mikä on oikeastaan aika hyvä neuvo, muttei kuitenkaan koko totuus asiasta. Nyt kerron totuuden: sivuainevalinnoillasi tulet suuntaamaan poliittis-sosiaalista ajatteluasi. Sivuaineista opit menetelmiä ajatteluusi ja lisäksi niiden avulla valitset näkökulmia, joilla haluat tarkastella ja asettaa poliittis-sosiaalisia kysmyksiä. Yksinkertaisesti sanoen sivuainevalinnoillasi valitset sen, minkä väristen lasien läpi haluat tarkastella poliittis-sosiaalista todellisuutta. Tiedostaen tämän ymmärrät sen, että valitsetpa mitä tahansa, ei valintasi voi koskaan olla täysin väärä. Yleishyödyllisinä ja varmoina valintoina voin kuitenkin lämpimästi suositella filosofiaa ja tilastotiedettä.

Lopuksi

Vedä edellä esitetystä omat johtopäätöksesi, koska lopullisia totuuksia ei ole olemassa. Sosiologinen ajattelu on ennen kaikkea kaaoksen kanssa elämistä ja siihen sopeutumista. Toivotan onnea ja menestystä valitsemallasi tiellä, jolla et siis koskaan kulje yksin.

Alku - Sosiologian opiskelija oman alan kesätöissä - Raportti eräältä eteläsavolaiselta mansikkatilalta

Saatteeksi blogiini

Aluksi lienee tarpeen sanoa jotain itse käsillä olevasta blogista. Sen pääasiallinen tarkoitus on tarjota kanava sosiaalisen ja poliittisen ajatteluni kehitykselle, mikä välttämättä edellyttää jatkuvaa kirjoittamisen (ja lukemisen) harjoittamista. Blogissa esitetyt ajatukset voivat toisinaan olla pitkällekin kehitettyjä, toisinaan ne saattavat toisaalta olla enemmän tai vähemmän yksittäisiä hajahuomioita. Tärkeää on, ettei julkaisukynnys nousisi liian korkeaksi, mikä ei silti tarkoita, ettenkö pyrkisi ainakin jonkinlaiseen tasoon. Itse kirjoittajasta vain sen verran, että aniharvat voivat sanoa tuntevansa, jotkut harvat tietävänsä, ja useimmat eivät sen kummemmin tunne, eivätkä tiedä.

Sitten itse asiaan. Kuluvana vuonna kesätöiden (ja töiden yleensäkin) saaminen on ollut varsin vaikeaa syistä, jotka varsin hyvin tunnetaan. Kuitenkin erityisesti yhdellä alalla eli maataloudessa tilanne työvoimansuhteen ei ole ollut tarjota ei-oota, vaan pikemminkin laaja julkisen keskustelun kohde erityisesti kuluneena keväänä oli se, että mistä löydetään maatiloille tarmokkaita työntekijötä, kun ulkomaalaisen kausityövoiman maahantulo näytti pitkään epävarmalta. Tähän täkyyn tartuin itsekin, ja vaikka olenkin toistuvasti monille paasannut, ettei sosiologian opiskelu valmista mihinkään ammattiin, (esitän vilpittömän anteeksipyyntöni nyt), niin päätin näyttää itselleni olevani väärässä, mistä seikasta tämä teksti on ennen muuta osoitus. Täten varsinainen kesätyöni ei kuluvana heinäkuuna ollut sinänsä mansikanpoiminta, vaan mansikkatilan sosiaalisen ympäristön tarkkailu, mistä nyt esitän jonkinlaisen kuvauksen omalta osaltani. Aihe on tärkeä, koska julkisuudessa on viljaltikin esiintynyt turhautuneiden työntekijöiden kuvauksia välinpitämättömistä ja jopa sortavista työoloista, mikä ei kuitenkaan ole kuin yksi mielipide asiasta.

Ensin esitän joitakin sosiologisia huomioita mansikanpoiminnan ympärille kehittyneestä sosiaalisesta yhteisöstä mansikkatilalla, jolla työskentelin ja tämän jälkeen "paljastan" vuorostaan itse poimintatyön sosiaaliset normit ja sen, mihin näiden normien noudattaminen johtaa koko mansikkatilan ja mansikanviljelijän kannalta.

Mansikkataivaasta Gulagiin - Fyysisen työn tuottama vahva yhteisöllisyys

Kuvauksen kohteena olevalla masikkatilalla työskenteli kuluneena heinäkuuna noin 150 ukrainalaista kausityöläistä ja noin 50 jotakin muuta kansalaisuutta edustavaa työntekijää, jotka aluksi muodostivat omat työosastonsa. Kuitenkin ensimmäinen tälle jälkimmäiselle joukolle, (johon itse kuuluin) järjestetty ns. koulutuspäivä typisti joukon puoleen ja lopulta koko mansikkasesongin loppuun saakka veivät sittemmin yhdessä työskennelleet ukrainalaiset ja noin 15 hengen sitkeä "muukalaislegioona", jossa enemmistönä olivat suomalaiset. Koska en työskennellyt asuinpaikkakunnallani, nojauduin majoituksessani vahvasti työnantajan tarjoamaan majoitukseen, jonka tasokkuus yllätti positiivisesti. Majoittuminen yhdessä muiden työntekijöiden kanssa lujitti rutkasti yhteishenkeä, mitä rasittava, (jos ei raskas), poimintatyö tuntuu vaativan. Suurin osa lopettaneista olivatkin lähinnä sellaisia, jotka eivät löytäneet paikkaansa sosiaalisesta yhteisöstä, ja jotka eivät siis usein myöskään majoittuneet työnantajan tarjoamissa asumuksissa.

Mansikanpoiminta on fyysistä ulkotyötä. Se on toistuvien maratonien juoksemista, kun tavanomaisen työpäivän mitta lähentelee päivästä toiseen kahtatoista tuntia. Kaikilla työntekijöillä oli toki syynsä sietää raskaita työpäiviä, mutta kun ukrainalaisten pääasiallinen motiivi jatkuvaan juilivaan selkäkipuun oli tietysti rahallinen, niin meidät muut loppuun asti työskennelleet pellolla piti lähinnä vain se, että saimme olla osa muodostamaamme sosiaalista yhteisöä. Koska tiesimme, ettemme juurikaan kerryttäisi taloudellista pääomaamme, olisi tähän perustuen lähteminen tullut kyseeseen jo ensimmäisen viikon jälkeen, mutta yhteisön mukaansatempaava voima ja mielekäs vapaa-ajan vietto yhdessä sinsänsä yksitoikkoisten ja puuduttavien työpäivien jälkeen saivat meidät päivä päivän jälkeen jäämään. Tuntuu olevankin niin, että yhdessä koetut fyysiset haasteet aukaisevat suut paljon todennäköisemmin kuin psyykkiset ponnistukset, koska vastaavaa yhteisöllisyyttä en koskaan ole kokenut psyykkistä, toisin sanoen ajattelua vaativaa, työtä tehdessäni esimerkiksi yliopistolla opiskellessani.

Toistuvat maratonit vaativat taas jotakin selviytymisstrategiaa. Työtä ei voi tehdä koko ajan  maksimiteholla, koska se kuluttaa tekijänsä loppuun alta aikayksikön. Toisin sanoen mansikat on noukittava rennosti. Mitä tulee henkiseen yksitoikkoisuuteen, niin sitä lievitettiin ennen muuta huumorin keinoin. Nimesimme, (muut kuin ukrainalaiset, joiden kanssa meillä muilla ei juttu juuri lentänyt kielimuurin takia), työmaamme ja koko sosiaalisen yhteisömme ensin Mansikkataivaaksi, joka muuntui sittemmin Gulagiksi, kun työn rasittavuus alkoi hahmottua meille. Tämä auttoi meitä jaksamaan aina ja erityisesti silloin, kun mansikanpoimiminen kävi äärimmäisen hitaaksi ja vaivalloiseksi esimerkiksi sateen tai runsaiden rikkaruohojen takia, milloin työteho putosi helposti alle puoleen verrattuna "hyviin olosuhteisiin", joita Gulagissa ei sinänsä koskaan voi olla.

Poimintatyön sosiaaliset normit

1. Urakkapalkkaus ajaa työntekijät valvomaan itseään ja ajamaan itsensä maksimaaliseen mahdolliseen työsuoritukseen. Tällöin mitään muuta työntekijöiden valvomista työnopeuden tai työssä olemisen suhteen ei tarvita.

Kun palkan pohjana työntekijöiden uskomuksen mukaan on ainoastaan poimitut mansikkakilot, niin työntekijät ainakin oman kokemukseni mukaan pitävät itsensä työn touhussa turhia taukoja pitämättä. Itsekin ensimmäisen työpäivän jälkeen havaitsin käyttäväni aikani maksimaalisesti poimimiseen. Lounastunti oli hukkaan heitettyä aikaa, joten söinkin eväitäni samalla kun kävelin vessaan ja muita kun vessataukoja en käytännössä pitänytkään.

2. Isot ansiot vaativat kusettamista.

Työnatajan virallinen ohje työnsuorittamiseksi oli aina se, että aloitetulta riviltä poimitaan tarkasti kaikki kypsät marjat, ja mädät marjat puolestaan noukitaan ja heitetään rivin keskelle. Kuitenkin nopeasti kävi selväksi, että isoimmat ansiot saadaan niin, että kerätään ainoastaan isoimmat marjat myös kaverin puolelta ja jätetään mädät ja pienet marjat niille sijoilleen. Niinpä itse sainkin useimpina päivinä kerätä ukrainalaisilta raketin lailla edellä edenneiltä kollegoiltani jäänyttä pientä marjaa ja heitellä epäkelpoa mansikkaa rivien keskelle jalkojen alla hilloksi muussattavaksi.

3. Lojaalius vallitsee pellolla.

Mansikat poimitaan 2.5 kg:n koppiin, jotka jätetään niiden täytettyä mansikkariviin siihen kohtaan, missä ne tulivat täyteen ilman minkäänlaista valvontaa. Helpoin tapa ansaita olisikin kähveltää kaverin valvomattomat mansikat ja kiikuttaa ne muina miehinä tai naisina punnituspaikalle. Kuitenkaan tätä ei kokemukseni mukaan tapahtunut kertaakaan. Työntekijät kunnioittavat toistensa työtä suuresti, koska he tietävät kuinka "kipeää rahaa" jokainen poimittu laatikko on. Lisäksi kaveria tuetaan ja hänen jaksamistaan yritetään parantaa kaikin tavoin, esimerkiksi vitsailemalla tai tarjoamalla hänelle omia eväitään tai sadetakkia.

4. "Ei nillitetä, vaan ne marjat poimitaan."

Työolot olivat kieltämättä rasittavat, mutta kun työtä oli tarjolla ei siitä sopinut kieltäytyä. Työntekijät sopeutuivat työhön. Erityisesti tämä koski meitä muita kansallisuuksia edustaneita, joiden oli sopeuduttava siihen työkulttuuriin, jolla ukrainalaiset ukrainalaisen työnjohtajan johdolla poimintatyötä harjoittivat eli käytännössä siihen, että työt alkavat bussista aamulla noustua ja päättyvät kun bussi illalla tulee hakemaan, ja koskaan ei ole selvää, milloin bussi lopulta sitten tulisi.

Poimintatyön sosiaalisten normien vaikutus koko mansikkasadon ja itse mansikanviljelijän tulonmuodostuksen kannalta

1. Informaation puute ajaa epäkelvon mansikan poimimiseen

 Kun työntekijät elävät siinä uskossa, että heidän ansionsa on riippuvainen vain heidän poimimistaan kilomääristä ja lisäksi kun tunnetaan ihmisten taipumus ahneuteen, niin seuraus on se, että etenkin alku- ja loppusadon aikana koppiin päätyy laadunvalvonnasta huolimatta runsaasti myyntiinkelpaamatonta mansikkaa. Todellisuudessa marjanpoiminnan työehtosopimuksessa lukee, että silloin kun urakan edellytykset eivät täyty, (eli esimerkiksi silloin kun sato on vähäistä ja työ täten hidasta), niin työtä suoritetaan tuntipalkalla. Kuitenkaan meille työntekijöille ei koskaan sinänsä ymmärrettävistä syistä, (työteho on vaarassa kärsiä), koskaan kerrottu, milloin tienestimme perustuvat tuntipalkkaan ja milloin urakkaan. 

2. Kusettamisesta kärsivät lopulta kaikki

Ei niin kuin armeijassa, mutta kuitenkin. Kun toiset poimivat ahneuksissaan ja huonosti informoituina huonoa mansikkaa ja jättävät mädän mansikan peltoon niille sijoilleen, niin lopulta kaikkien etu kärsii. Marjanviljelijä menettää satoaan ja poimijat näin myös työnsä nopeasti, koska erityisesti silloin kun kausi on hankala, (kuten kulunut kausi oli), niin sen pituus on riippuvainen siitä, että työt tehdään kestävällä tavalla ohjeiden mukaan, ei ahneesti omaa etuaan maksimoiden.

Edellisiin kohtiin pohjaten työnjohto ja laaduntarkkailu ovat tärkeässä osassa. Tilalla jolla työskentelin niin työnjohdosta kuin laadunvalvonnasta vastasivat ukrainalaiset ja meidän muunmaalaisten kokemus kautta linjan oli se, että meitä valvottiin paljon tiukemmin kuin ukrainalaisia kolleegoitamme. Täten ukrainalaiset pystyivät usein suurempiin kilomääriin, (toki heidän joukossaan oli myös mansikanpoiminnan kiistattomia huipputekijöitä), mutta laatu saattoi toisinaan heidän osaltaan olla heikkoa. Meidän koppamme eivät ehkä täyttyneet samaa tahtia, mutta pyrimme saamaan 100 % laadukasta mansikkaa koko riviltä.

Lopuksi

Raporttini on päättynyt. Todettakoon vielä se, että työ mansikanpoiminnan parissa on oiva keino kiinteyttää kehoa, tutustua kaunokirjallisuuden klassikoihin äänikirjojen muodossa ja parantaa näivettyneitä kielitaitojaan. Työnä se sopii vahvaselkäisille ja nopeasormisille, sitkeille ja notkeille normaalikuntoisille ihmisille. Itse en loistanut työssä lähinnä ja erityisesti motorisen lahjattomuuteni takia, mitä yritin paikata koko päivän kestävällä tauottomalla urheilullani, mikä tietysti sai aikaan runsasta huvittuneisuutta niiden keskuudessa, joilta työ kävi. Kuitenkin sosiaalisena kokemuksena työ oli minullekin merkityksellistä, mistä tämä raporttikin toivottavasti jotakin todistaa.

Palaamme asiaan, kun aika on, ja kun tarve taas vaatii..