Lasten ja nuorten kestävyysurheilun didaktiikasta osa 1 - vauhdikkaat kestävyysharjoitukset lapsuusvaiheessa

Pienen hiljaiselon jälkeen on aika palata asialle empiirisesti vahvistetuilla havainnoilla lapsuusvaiheen kestävyysharjoittelun vauhdikkaista kestävyysharjoituksista. (Aika näyttää, miten tämä juttusarja sitten täydentyy, jos täydentyy.) Kestävyysurheilun didaktiikka on tässä kontekstissa erityisesti maastohiihdon harjoittelun didaktiikkaa, mutta samat didaktiset keinot ovat sovellettavissa hyvin ainakin kestävyysjuoksuun ja mahdollisesti suunnistukseenkin.

Vauhdikas kestävyys lapsuusvaiheessa (8-12v) ei sinällään voi tarkoittaa sen enempää kuin hengästymistä enemmän tai vähemmän kestävyyssuorituksessa. Maastohiihdon puolella maastohiihtovalmentajan perusteos Suomalainen Latu - Tieto ja Taito, Sisu. antaa kyllä oivat esimerkit ja suorat malliohjelmat (11-16v) vauhdikkaisiin kestävyysharjoituksiin eri tehoalueilla (vk ja mk), mutta 11-12v lapsiryhmien valmennuksessa on äärimmäisen kova haaste tehdä esimerkkien mukaisia minuuttivetoja tavalla, jossa kaikki harjoitusryhmässä oikeasti saavuttaisivat halutun harjoitusvaikutuksen. Jotta voi siis omaksua hopeasompahiihtäjän harjoitusmallit ja saada niistä tavoitellut harjoitusvaikutukset, tarvitsee ensin kasvaa niihin. Oikein toteutettu harjoittelu 12-sarjassa (tai jopa aiemmin) auttaa kummasti aloittamaan varsinaisemman vk- ja mk-harjoittelun noin 13-sarjasta.

Seuraavassa siis vinkit, joilla on hengästymistakuu lapsuusvaiheen kestävyysurheilussa (8-12v ja aivan erityisesti 10-12v, eli 12-sarjalaiset maastohiihdossa). Toimivat siis hiihdossa, rullahiihdossa, mutta erityisesti myös juosten ja sauvajuosten. Ensimmäinen pääperiaate näissä on, ettei vauhdikkaan kestävyyden ottamiseen tarvita näissä lapsen omaa ajanottoa omalla kellolla. Toinen pääperiaate on, että vauhdikas kestävyys on hauskaa treeniä ja hengästyminen treenatessa on erityisen mukavaa. :)

VK:ta

• Takaa-ajo (esimerkiksi 3x1km lenkki)
• Laitetaan ryhmän urheilijat takaa-ajoon niin, että ennakkoon kestävimmät urheilijat lähtevät viimeisinä ja vähemmän kestävät ensimmäisinä. 
• Suoritustapa niin, että noin 500m (ryhmän kokonaistasosta riippuen lyhemmälle tai pidemmälle) päähän lähtöpaikasta merkitään kääntöpaikka. Lähtö ja maali sijaitsevat siis samassa paikassa ja reitin on oltava meno-paluu samaa uraa. 
• Viimeisenä lähtevän urheilijan tehtävänä on koettaa ottaa edellä lähteneitä urheilijoita kiinni ja kiertää kääntöpaikan kautta takaisin maaliin. Jos viimeisenä lähtenyt urheilija saa edellä lähteneitä kiinni, niin nämä kääntyvät heti ohituksen tapahduttua takaisin kohti maalia, eivätkä siis enää kierrä kääntöpaikan kautta. Jos viimeisenä lähtenyt urheilija ei saa edellä lähtenyttä urheilijaa kiinni, niin tämä kiertää normaalisti kääntöpaikan ympäri ja jatkaa sitten kohti maalia. Ensimmäisenä maalilinjan ylittänyt voittaa takaa-ajon.
• Valmentajan tehtävä on tehdä mahdollisimman fiksu lähtölista, niin että yritys on koko ajan todellista. Voi tehdä myös niin, että lähdetään pienissä ryhmissä, eikä yksittäin (varsinkin alkupään lähtijät).
• Takaa-ajon voi toistaa ainakin sen 2-3 kertaa harjoituksessa. 
• Kokemus auttaa valitsemaan järkevän pituisen reitin.

• Henkselit (mallaa 15s/15s vetosarjoja)
• Yleisurheilun klassikko: kentän poikki ristiin kovaa ja lyhyet päädyt palautellen. 
• Sarjoina toimii esim. 3x6x15s/15s/2-3min
• Valmentajan tehtävänä on merkitä sopiva reitti, niin että sekä vedon että palautuksen mitta on noin 15s. Sarjapalautuksena kierretään yhdessä joku sopiva reitti.
• Voi soveltaa esimerkiksi niin, että laittaa aitoja tai muita esteitä vetomatkalle.

MK:ta

• Pariviestit (mallaa esim. 3x3min/3min)
• Kun vauhdikas kestävyys otetaan pariviestinä, niin yrittäminen on käytännössä aina maksimaalista lapsilla.
• Valmentajan tehtävänä on merkitä sopiva reitti/ rata, jota suoritetaan. Merkitään myös vaihtoalue ja lähtö- ja maalialue. Vaihto voi olla viestivaihtona tai lähtö jonkin tietyn merkin kohdalta. Mahdollisimman tasaväkiset tiimit ovat ideaalisimmat, mutta sinänsä isotkaan tasoerot tiimien välillä eivät haittaa mitään.
• 3 osuutta on yleensä hyvä määrä/ urheilija. Palautukseenkin voi merkitä reitin, jonka seuraavaa osuuttaan odottava urheilija kiertää. (Muuten lapset odottavat lähdössä paikoillaan uutta starttiaan.)
• Sovella ylämäkiin, tasaiselle, vaihteleviin maastoihin.

• Antin talli -viestit (mallaa määräintervallit)
• Tämän treenin olen bongannut Mikkelin Kilpa-Veikkojen koutsilta, jonka juoksuryhmä tuntee nimen Antin talli.
• Antin tallin mallisuoritus: https://www.youtube.com/watch?v=DE4J25xJVR0&list=PLoSyYXeB9MIGzi2F4t6OhqykIqlxSvuP8&index=19

• Merkitään lyhyt matka (esim. 20-30m), jota mennään edestakaisin. 2-3 henkiset joukkueet ovat toimivimmat tässä. Joukkueesta yksi on aina suoritusvuorossa. Joukkueittain jonot ja kaikille joukkueille viedään oma kääntöpaikka halutun etäisyyden päähän. Urheilijoiden tehtävä on kiertää kääntöpaikka ja palata alkuun. Vaihto lennosta lähtöpaikalla. 
• Tehdään esimerkiksi 1, 2 tai 3 minuutin vetoina. Valmentajan tehtävänä ottaa aikaa. Joukkueiden jäsenet laskevat, kuinka monta vetoa he ehtivät annetun ajan puitteissa tehdä. Ajan päätyttyä joukkueet laskevat oman joukkueensa tuloksen, eli jäsentensä suoritteiden summan. Joukkue, jolla on eniten kokonaissuorituksia, voittaa.
• Viestin voi toistaa 3-4 kertaakin yhdessä harjoituksessa. Tärkeää on huomioida, että joukkueet on muodostettu mahdollisimman tasaväkisiksi.
• Sovella ylämäkiin, tasaiselle, vaihtelevaan maastoon. Soveltaa voi myös laittamalla osuuksille aitoja, kartioita pujoteltavaksi tai muita esteitä (esim. makuulla käynti kesken suorituksen.)
• Toimii parhaiten juosten ja sauvajuosten.
• Jos ottaa isompia joukkueita (esim. 4 henk.), niin Antin talli -viesti toimii hyvin myös nopeusharjoituksena. 

Ei muuta kuin soveltamaan omissa treeneissä. Lisää hikeä, hengästymistä ja kestokykyisyyttä -  "Ja hep". ;)

Maastohiihdon kansallisista ulottuvuuksista - seurat raivaavat latua nuorille hiihtäjänaluille

 Helsingin hiihdon suurseura Pakilan Veto on ottanut merkittäviä edistysaskelia viime aikoina. 24.2 päättyi liki 20 vuoden kuiva kausi nuorten SM-viesteissä, kun nuoret miehet M18 toivat pronssit koti-Stadiin. Seura on myös palannut nuorten kansainväliselle arvokisatasolle niin EYOF-kisoissa kuin PM-hiihdoissakin.

Helsingin hiihto-olosuhteiden kehitys laahaa kuitenkin pahasti menestystä perässä. Olosuhteet rullahiihtoharjoitteluun ovat pääkaupunkiseudun ykköshiihtopaikassa, kotistadionillamme Paloheinässä, edelleenkin melko vaatimattomat. Rullarata pitäisi ehdottomasti saneerata tälle vuosituhannelle palvelemaan myös sitä laajaa käyttäjäjoukkoa, mikä talvisin lykkii Paloheinän laduilla vähintäänkin satojatuhansia kilometrejä.

Lasten ja nuorten treeniin tarvitsemme tässä maassa myös yhä enemmän vanhan kunnon hiihtomaa-konseptin päivittämistä. Jos olosuhteita skicross -tyyppiseen treeniin ei ole, ovat Planican MM-sprintin romurallimaiset sukellukset enemmän sääntö kuin poikkeus. Sama pätee siinä, mitä tulee kisareitistön vaativuuteen muutenkin. Paloheinäänkin voitaisiin vetää huomattavasti raskaammat ja teknisesti vaativammat kisareitit myös hyvinä lumitalvina, jos vain tahtoa tähän olisi.

Valmennus vaatii myös ehdottoman päättäväistä kehitystyötä. Pääkaupunkiseudun yläkoululaisille ja erityisesti toisen asteen opiskelijoille olisi kyettävä tarjoamaan päivittäistä ja akatemiavetoista lajivalmennusta koulupäivien aikana. Samoin seuravalmennuksessa on tehtävää. Yhdessäkään pääkaupunkiseudun hiihtoseurassa ei ole aidosti täyspäiväistä päävalmentajaa tai valmennuspäällikköä. Valmennus hoidetaan edelleen enemmän tai vähemmän talkootyönä, lasten ja nuorten vanhemmat ovat tässä edelleen suuressa osassa. On selvää, ettei työpäivän päälle ehdi ja jaksa aina suunnitella oikeasti kehittäviä, monipuolisia ja mielekkäitä harjoituksia monen tasoisille hiihtäjille suurissa harjoitusryhmissä. Samoin seurojen hallinto syö jo muutenkin sinänsä fanaattisten vapaaehtoisten resursseja.

Menestys hiihtolajeissa nojaa lapsiin ja nuoriin sekä innostuneisiin seuratoimijoihin, mutta rakenteellisesti aivan keskiössä ovat kuitenkin olosuhteet. Viimeksi mainitut mahdollistavat tai sitten eivät mahdollista, menestyspotentiaalin realisoimisen aikuisten arvokisatasolla.

On aika käydä laajalla joukolla työhön olosuhteiden kehittämiseksi, jotta aikuisten kansainväliselle tasolle murtautuminen ja siellä menestyminen ovat edelleen tässä maassa mahdollisia asioita asialleen omistautuneille nuorille. Olosuhteet tarvitaan aivan erityisesti pääkaupunkiseudulle, sillä isossa kuvassa hiihtolajien harrastajat ovat täällä, kuten suuri osa maan väestöstä yleensäkin. Tähän työhön haastan kansallisen Suomen Hiihtoliiton, Pääkaupunkiseudun urheiluakatemian ja siihen kuuluvat oppilaitokset, Helsingin kaupungin liikuntaviraston sekä Olympiakomitean.

Taloussosiologia markkinoista - keskeisiä tuloksia kandidaatin tutkielmasta

Tiivistelmä

 Modernin yhteiskunnan osana elävät ihmistoimijat ovat käytännössä joka päivä tekemisissä markkinoiden kanssa erilaisissa rooleissa. Ihmiset osallistuvat markkinoille vaihtelevasti joko ostajina, kuluttajina tai tuottajina. Voidaan sanoa, että markkinoiden toiminta on ratkaisevaa ihmisten hyvinvoinnille ja toisaalta myös yhteiskunnalliselle oikeudenmukaisuudelle. 

Tässä tutkielmassa kysyn systemaattisen kirjallisuuskatsauksen menetelmää hyödyntäen, mitä markkinat taloussosiologisesti tarkasteltuna oikein ovat. Tutkin ja selvitän Patrik Aspersin ja Neil Fligsteinin teoreettisia, sosiologisia markkinamääritelmiä ja sosiologisia markkinateorioita sekä Jens Beckertin ja Milan Zafirovskin taloussosiologisia käsityksiä hinnan muodostumisesta markkinoilla. Tutkielmalleni johdattelevan käsitteellisen taustan tarjoaa alussa esitettävä taloustieteen käsitys markkinoista ja hinnan muodostumisesta, joihin osin peilaan taloussosiologian näkemyksiä. 

Tutkielmani keskeiset tulokset ovat seuraavat: Taloussosiologian ja taloustieteen markkinamääritelmät ovat varsin yhteneviä. Molemmissa korostuu roolirakenne, jossa markkinoilla on ostajia ja myyjiä, ja markkinoiden toiminta on näiden markkinaosapuolien vuorovaikutusta. Kuitenkin taloussosiologia korostaa sitä, kuinka koko markkinoiden olemassaolo on ratkaisevan riippuvainen muusta sosiaalisesta todellisuudesta, eikä markkinoista edes oikein voida puhua sosiaalisesta todellisuudesta ulkopuolisena saarekkeena. Toisin sanoen sosiologisesti ajateltuna taloustieteen kuvaamia vapaita ja avoimia markkinoita ei ole, vaan markkinat ovat sosiaalisen todellisuuden täysin ympäröimiä ja kauttaaltaan läpäisemiä. Taloussosiologian kontribuutio talouden analyysiin on myös tuoda sosiologian peruskäsitteistöä hyödyntäen näkyviin se, kuinka yhteiskunnan poliittiset, kulttuuriset ja erityisesti sosiaaliset erityispiirteet vaikuttavat hinnan muodostumiseen. Taloussosiologian markkinat ovat siis sosiaaliset. 

Tuloksia

Keskeisesti sosiologiset markkinateoriat kysyvät markkinoiden sosiaalisen järjestyksen mahdollisuutta. Tämä kysymys ei taatusti ole sosiologialle muutenkaan vieras, mutta erityistä Aspersin ja Fligsteinin taloussosiologiassa on se, että tämä yhteiskunnallisen järjestyksen mahdollisuuden kysymys esitetään markkinoille. Kuitenkin juuri tapa esittää tämä sosiologinen peruskysymys markkinoiden kontekstissa on nähdäkseni ratkaisevaa siinä mielessä, että näin heidän teorioistaan tulee taloussosiologiaa, eikä taloustiedettä. 

Taloussosiologian näkemyksessä hinnanmuodostuksesta olennaista taas on tuoda sosiologinen peruskäsitteistö talouden analyysiin. Hintojen muodostumista pohditaan kiinnittämällä huomio esimerkiksi verkostoihin, statuksiin, normeihin ja kulttuuriin. Näin taloussosiologia käsitellessään hinnan muodostumista itse asiassa keskustelee taloustieteen oppialan kanssa pyrkien täydentämään sitä ja korjaamaan siinä havaitsemiaan puutteita. Kuitenkaan taloussosiologialla ei ole esittää vain täysin omista, sosiologisista lähtökohdistaan kehittyvää teoriaa hinnan muodostumisesta, mikä on nähdäkseni syy sille, miksi taloussosiologia joutuu keskustelemaan taloustieteen kanssa. 

 Kaiken kaikkiaan tutkielmani perusteella voidaan todeta, ettei taloussosiologian näkemys markkinoista suuresti poikkea taloustieteen näkemyksestä. Molemmissa markkinoilla kohtaavat ostajat ja myyjät, ja markkinoiden toiminta on näiden markkinaosapuolien vuorovaikutusta. Kuitenkin taloussosiologian kontribuutio talouden analyysiin on tuoda sosiologian peruskäsitteistöä hyödyntäen näkyviin se, kuinka yhteiskunnan poliittiset, kulttuuriset ja erityisesti sosiaaliset erityispiirteet vaikuttavat hinnan muodostumiseen. Tämän lisäksi taloussosiologia näyttää, kuinka koko markkinoiden olemassaolo on ratkaisevan riippuvainen muusta sosiaalisesta todellisuudesta, eikä markkinoista edes oikein voida puhua sosiaalisesta todellisuudesta ulkopuolisena saarekkeena. Toisin sanoen sosiologisesti ajateltuna taloustieteen kuvaamia vapaita ja avoimia markkinoita ei ole, vaan markkinat ovat sosiaalisen todellisuuden täysin ympäröimiä ja kauttaaltaan läpäisemiä. Taloussosiologian markkinat ovat siis sosiaaliset. 

Pohdintaa - (Suomalaisen) sosiologian yhteiskunnallisesta näivettyneisyydestä

 Huomattavaa on, ettei taloussosiologia puhu taloustieteen tapaan resurssien allokaatiosta, tehokkuudesta tai siitä, mikä on hintojen tehtävä markkinoilla. Taloussosiologia tuntuu perustelevan tämän sillä, että se pyrkii ymmärtämään sitä, mitä markkinoilla tosiasiallisesti tapahtuu, eikä tässä sen mukaan näin ole kyse taloustieteen käsittelemistä kansantalouden perusongelmista. Sanoutuessaan kokonaan irti näiden ongelmien käsittelemisestä taloussosiologia, ja sosiologia yleensä, saattaa kuitenkin näivettää itseään ja yhteiskunnallisia 22 vaikutusmahdollisuuksiaan. Poliittiset päättäjät ovat luultavammin kiinnostuneita selkeistä politiikkasuosituksista, joita taloustiede kykenee tarjoamaan. Sen sijaan valtavirtainen sosiologia ei ainakaan tällä hetkellä tähän kykene. 

 Kun sosiologia kuitenkin tunnustaa lähtökohdakseen sen, että yksilöt ovat yhteiskunnassa sen sosiaalisen makrorakenteen armoilla, niin olennaista on pohtia sitä, miten tuo rakenne vaikuttaa heihin. Mielenkiintoiseksi asiat käyvät silloin, kun pystytään selvittämään se, miten tuon makrorakenteen muutokset vaikuttavat yksilöiden valintoihin ja juuri tähän sosiologialla yleensä ja taloussosiologialla erityisesti voisi olla paljon annettavaa. Kyse on siitä, mitä yksilöllisille preferensseille tapahtuu, kun yksilöiden mahdollisuuksien joukot laajentuvat tai suppenevat, samalla kun yhteiskunnan sosiaalisten valintojen mahdollisuuksien joukko laajenee tai suppenee. Tämän selvittämiseen valtavirtainen sosiologia kuitenkin tarvitsee apua ulkopuolelta, ehkä jopa sille sinänsä kovinkin tutulta taloustieteeltä.

Lähteet:

https://www.linkedin.com/feed/update/urn:li:activity:6901777816724107264/

Suunnistuksen eko-sosiologiaa: Jukola ja sen metsä

 

Oli alkujaan metsä, jylhä ja teräisesti monin paikoin kasvava. Eivät polut siellä toistaan ristenneet, jos niitä paljon ennen lie ollutkaan. Mäntyvaaraksi oli alue joskus ristitty. Eikä nimi vain hölmömpi ollutkaan, kuvasipa se oikein hyvinkin sitä, mistä maassa olikaan kyse – mäkisestä metsämaasta, vaaraa myötäilevästä korvesta.

Olipa sitten myös varsinainen instituutio. Sitä Jukolan viestiksi myös kutsuttiin. Oikeastaan oli se viestisuunnistuskilpailu, varsinainen suunnistajain joulu ja juhannus, kaikki samalla kertaa. Osana sosiaalista todellisuutta oli se vakiintunut omine normistoine ja käytänteine yhdeksi konservatiivisen Suomen viimeisimmistä ja vankkumattomimmista linnakkeista. Mahtuivatpa sinne kuitenkin niin nuoret kuin vanhat, kaikki silti todistamassa kodin, isänmaan ja uskonnon iltaista kajoa ajassa, jossa nämä arvot muualla olivat jo kovinkin pölyttyneet.

Päätettiinpä sitten niin, että tuodaanpa instituutio Mäntyvaaran maille. Rakennettiinpa joukolla puitteita oikeinkin makeille näytöksille viestisuunnistusmestaruuksista. Nousivat saunat, teltat ja keittokatokset sinne tänne pääosin vanhemman väen talkoovoimin. Hääräsi yksi jos toinenkin ympäri Mäntyvaaraa pienissä porukoissa jotakin askarta toimittelemassa. Ehtivätpä juoda toisetkin kahvit toimittelunsa lomassa, nauroivatpa myös toiset hirtehiset naurut vallan omituisiksi käyneille kaskuille, ja niin taas jatkettiin. Eipä lie tainnut kellään olla tietoa siitä, miten suururakka lopulta valmistuisi, mutta niinpä vain kävi, olihan joukossa kosolti voimaa ja tunne kunkin mukana olemisesta jossakin itseään suuremmassa vain lisäksi tuon joukon kyltymätöntä tarmoa, kunniakasta sisua.

Tulipa sitten varsinainen Jukola-päivä, elokuinen samean sumuinen utu kuulsi Mäntyvaaran aamussa. Sinne oli sitten hyvä Jukolan Venlojen lähteä, ja niin juoksivat Venlat; tyttäret, mammat ja jo kypsään naisen ikään ehtineet rouvatkin usein samoissa joukkioissa, sulassa sovussa keskenään. Olipa juoksunsa kepeää, iloistakin. Tuntui, että niin oli hyvä.

Pääsivät sitten tuohon samaan korskeaan kuusikkoon ja jylhään männikköön Jukolan urhot. Tuimat ja päättäväiset ilmeet kasvoillaan säntäsivät he hurmiossa ja voimainsa tunnoissa kartat ja kompassit kourissaan otsavalaisimiensa loisteessa tuohon ennen niin rauhanomaiseen ja luonnontilaiseen korpeen. Oli suota, oli jänkää, rakkaakin. Löytyi sitten rasteja, toisiakin, kunnes ei enää ollut kuin puita, metsä se vain tuntui kadonneen Napapiirin tuolle puolen.

Olipa luotu melkomoinen urasto. Sen olivat urhojen tossut metsämaan pintaan painaneet. Oli maa siten metsämaana kovin raiskatun oloinen, vähäsanaiseksi oli se käynyt. Tummat tallatut vanat näyttivät rastien paikat, näyttivätpä ne myös siten reitit rastilta toiselle. Jukolan sankarit oli taas löydetty, mutta lopulta ainoa todellinen sankari oli tainnutettu sen arvolle sopimattomaan alhoon: Niin aloitti metsän terä huomisen kasvunsa tuhottuna, muttei suinkaan lyötynä.

Mihin menet Lapin yliopiston menetelmätieteiden opetus? - Olisiko tilastollisten menetelmien hyödyntäminen sittenkin iloksi myös yhteiskuntatieteissä?

 

Lukuvuoteen 2020–2021 päättyi merkittävä luku Lapin yliopiston tilastotieteen opetuksen historiassa. Vahvasti takavuosien kauppakoulun aikaisiinkin kursseihin perustunut runsas, reilusti yli 25 opintopisteen sivuainekokonaisuus oli viimeisen kerran tarjolla. Opetusta oli lukuisista monimuuttujamenetelmistä, tilastollisesta testaamisesta, aikasarjoista ja indekseistä sekä tilastollisesta päättelystä. Kaikki nämä ovat perusasioita niille, jotka tarvitsevat tilastollisia menetelmiä omissa opinnoissaan ja töissään.

Lähdettäessä nyt uuteen lukukauteen on kurssitarjonta olennaisesti suppeampi. Kysynnän puutteessa tilastotieteen opetus on ajettu alas, ja mahdollisuutta 25 opintopisteen kokonaisuuteen ei oikeastaan enää ole. Tarjolla on vielä yhteiskuntatieteiden opintoihin sisältyvät pakolliset kurssit, työpaja kvantitatiivista pro gradua tekeville sekä hieman syventävämpänä kurssina R-ohjelmiston käyttö tilastollisissa analyyseissa.

Monet Lapin yliopiston opiskelijat ovat kuitenkin suorittaneet tilastotieteen pakollisia ja valinnaisiakin opintoja muissa yliopistoissa. Liekö syynä turhautuminen Lapin yliopiston tapaan järjestää tilastotieteen opetus?

Erityisesti Helsingin yliopiston avoimen yliopiston järjestämä TilastoMooc on ollut suosittu Lapin yliopiston opiskelijoiden keskuudessa. Vapaa eteneminen kunkin omassa tahdissa on joustavaa, ja mielekkäästi sekä virikkeellisesti koostettu kymmenen opintopisteen kokonaisuus vastaa lopulta aika hyvin Lapin yliopiston pakollisia tilastotieteen kursseja. Lisäksi samalla oppii R-ohjelman käytön perusteita, joiden osaamisesta voi hyvinkin olla hyötyä tulevaisuuden työmarkkinoilla.

Tällä hetkellä Lapin yliopistosta valmistuu yhteiskuntatieteen maistereita, jotka eivät tunne tieteenalansa moderneimpia välineitä. Kyvyttömyys käyttää näitä laskennallisia menetelmiä on jämähtämistä menneisyyteen yhteiskuntatieteen tutkimusmenetelmien nopeasti kasvavassa mahdollisuuksien joukossa. Nämä laskennalliset menetelmät eivät rajoitu pelkästään sinänsä perinteiseen tilastolliseen tutkimukseen, vaan ne tekevät mahdollisiksi esimerkiksi laajat tekstimassojen analyysit.

Lapin yliopistossa elää vahva laadullisen tutkimuksen henki, mitä ei ehkä haluta aina yleisesti myöntää. Se vaikuttaa olennaisesti siihen, miten pohjoisessa tutkitaan ja sitä kautta myös opetetaan. Olisiko kuitenkin syytä nähdä tilastollisten menetelmien mahdolliset hyödyt yhteiskuntatieteissä?

(Muokattu Lapin Ylioppilaslehdessä 3/21 julkaistusta tekstistä.)

Artificial Intelligence and Work – Will There Be Any Jobs in the Future?

 

Around the world people in different cultures and fields are noticing something revolutionary to happen. Artificial intelligence (AI) modifies the traditional order and ways of life, and its impact extends literally in almost every area of the human life. Still, there is one area, where the impact maybe is more intense compared to others, namely the work life. In their article AI and the Agile Workplaces Bobbe Baggio and Nov Omana discuss and investigate, what will happen when people accept AI as a normal part of their lives and work. The same topic deals also The Workplace of the Future, published in Economist in spring 2018. In this essay my goal is, using the two mentioned articles, to answer the question which AI strongly raises, namely will there be any jobs in the future, and if so, what kind of those would be?

Firstly, there is a question that must be asked: Why do firms want to start using AI in their businesses? Surely without firms, there will not be any workplaces, and what firms do is thus very significant to wage earners.  All in all, the reason for the question asked is though quite simple. Using AI makes the business more productive when there are not so many slow employees needed in different tasks. Computer’s ability to sort out different problems related to for example language and logic is way much better than a normal employee’s, and therefore that is not a big surprise that firms invest in AI. (Baggio & Omana 2019, 84.) AI can simply bring considerable economic value (Economist 28.3.2018). That is just how competitive and profit-seeking economy works, costs always down and prices up. Manpower is like a redundant cost that nowadays can be cut. However, there are fields and jobs, which are more endangered to be done by intelligent machines than others, what are they?

When thinking about what workplaces would disappear and what last, one must think about what is that computers do better than humans and opposite. Thus in tomorrow’s labor markets are at the most vulnerable position those wage earners, whose tasks are day to day very similar and repetitive, and thus intelligent machines can easily learn to do them better (Baggio & Omana 2019, 84 - 85.) So this does not apply only to workers in foggy factories, but also to persons in the service industry. AI can help for example hiring new workforce, (when still needed), and this means that there will not be so much work for human resource managers (Economist 28.3.2018). So all in all it can be said that every job, in which could intelligent machine’s ability to count fast and precisely be a benefit, is potentially and gradually disappearing in the future (Baggio & Omana 2019, 85.) If the situation really is so that AI replaces manpower increasingly, then it raises an interesting question for people at a young age: What to study if one wants to get a job? Thinking this is relevant because it helps to get in touch about what kind of are jobs in the future.

So, it can be said that whole educational thinking needs revision because students will study what they are offered. Universities have to start thinking about what they should teach so that the skills students learn would really be useful. Those skills are maybe not hard counting, or logic, or even languages like said above. Instead, relevant skills in tomorrow’s labor markets could be ‘soft skills' like communication, team leading, giving presentations, and innovation thinking. (Baggio & Omana 2019, 89 - 90.) It seems to be clear that AI makes teamwork more intense because it helps and widens chances to communicate, so the skills mentioned, will possibly be truly valuable (Economist 28.3.2018). After analyzing firms’ motivation to use AI, disappearing workplaces in some fields, and now the educational revision driven by AI, there is finally the ability to answer the question asked in the introduction: Are there jobs in the future and how would they look like?

 At least in short term, it seems to be that AI does not replace humans totally. That is so because today’s AI cannot do all the things humans can. Tomorrow’s work-life would then be more hybrid. There are things that are done by AI using machines, and then there are things done by humans. (Baggio & Omana 2019, 89.)   In the best case, both support each other and make work more enjoyable and productive. Employees have to think about what skills are relevant and scarce in labor markets, and if one develops and own those kinds of skills, then there will surely be work to do (Economist 28.3.2018). The jobs there would still be, are such that need diverse thinking and empathy skills, because it can be thought that AI cannot easily learn and adopt those.

I conclude by saying that, yes there will surely be work to do in the future, but because of the economical system driven by competitive and profit-seeking firms, is artificial intelligence becoming more general, and then causing structural unemployment in some fields. The work-life will change, and individuals have to educate themselves all the time, and the education will be a lifetime process, not a short period at a young age. This means that individuals have to be more adaptive for all the time-changing environments and conditions. Tomorrow’s jobs then will be more creative and diverse intense, rather large entities than small details. Though one must keep in mind that this is the interpretation in short term, not the overall result in long run. Today no one knows, how AI develops in the future, and what its possible bounds are if it even has any of them. In other words, there is a possibility for total human unemployment, when we take enough long time period. However, in short term, there is no reason to panic: There will be work to do also tomorrow.

 

 

 

References:

Baggio, Bobbe. & Omana, Nov. (2019) AI and the Agile Workplace. Journal of systemics, cybernetics and informatics 17:2, 84 – 91.

The Economist (2018) The Workplace of the future. 28.3.2018.

Kirja-arvio: Liikkumisen sosiologia

 Itkonen, Hannu. (2021) Liikkumisen sosiologia. Tampere: Vastapaino.   

 

Aluksi: Miksi liikkumisen sosiologiaa?

 
Otetaanpa alkuun pieni ajatuskoe, mitä todellisuudessa tapahtuisi, jos mikään ei siinä liikkuisi? Tarkennettakoon, että nyt ei suinkaan tarvitse mennä atomitasolle asti, sillä sosiologisessa tarkastelussa meille nyt riittää ihmisruumiiden paljaalla silmällä havaittavien liikkeiden tarkastelu. Jos vastaus edelliseen teoreettiseen kysymykseen on, ettei juuri mitään, on liikkumisen (myös sosiologinen) tarkastelu paikallaan.  

 

Mitä teos Liikkumisen sosiologia on? 

Kirjansa esipuheessa Hannu Itkonen toteaa teoksensa olevan suomenkielinen yleisesitys liikuntasosiologiasta juurrutettuna perussosiologiaan. Keskeistä teokselle on sen tahto ja pyrkimys huomioida liikkumisena ihmisten kaikenlainen fyysinen aktiivisuus, sillä liikkuminen ei suinkaan rajoitu vain liikuntaan ja urheiluun, mitä seikkaa voidaan pitää aiemman liikuntasosiologisen tradition yhtenä suurena puutteena. 

Esipuhetta seuraa sitten kolme päälukua. Näistä ensimmäinen esittelee sosiologian tradition akateemisena oppialana ja tieteenä, ja sellaisena se on tuttua tavaraa jokaiselle sosiologian johdantoteoksensa lukeneelle, mutta varmasti hyödyksi niille lukijoille, jotka ensimmäistä kertaa ovat tekemisissä alan kanssa. Lisäksi ensimmäinen pääluku käy heti voimakkaasti kiinni liikuntasosiologian juurruttamiseen perussosiologiaan pohtimalla sitä, mitä annettavaa niin sosiologian varhaisimmilla kuin myöhemmilläkin klassikkoajattelijoilla on liikuntasosiologiselle tutkimukselle. Itkonen toden totta osaa johtaa mm. Marxilta, Weberiltä ja Giddensiltä suuntaviivoja liikuntasosiologian tekemiseen. 

Toinen pääluku keskittyy erittelemään akateemisen liikuntasosiologian syntyä ja myöhäisempiä kehittymisen vaiheita niin meillä kuin muualla. Luvun kaikkein keskeisintä antia on kuitenkin havainto liikkumisen vahvasta kontekstuaalisuudesta: kulloinenkin yhteiskunnallinen todellisuus synnyttää omanlaistaan liikkumisen kulttuuria, jossa viralliset normit kohtaavat epäviralliset liikkujien omat luovat käytännöt. Tähän liittyen allekirjoittanut voi todeta, että tiedetään eräällä helsinkiläisellä ala-asteella 2000-luvun puolivälin paikkeilla pelatun jalkapalloa tennispallolla, sillä koulun säännöt kielsivät jalkapallon oikealla jalkapallolla muualla kuin koulun virallisella jalkapallokentällä, joka kuitenkin oli aivan liian pieni, jotta kaikki innokkaat pelaajat olisivat sinne mahtuneet. Kaiken kaikkiaan liikkumisen muodot ovat siis sitoneet ja sitovat ihmisiä yhteen ja liikkumisen normittamisella on palveltu yhteisön kiinteyttä. 

Kolmas pääluku onkin sitten varsinaisesti koko teoksen pihvi ja leipä paneutuessaan historiallis-sosiologiseen traditioon tukeutuen liikkumisen ja liikuntakulttuurin muutosten jäljittämiseen etenkin meillä Suomessa. Luku tarkastelee niin liikkumisen toteuttajia, tekijöitä, tiloja, tulkitsijoita kuin myös lopuksi laajemmin koko liikuntasosiologian tulevaisuutta. Liikuntakulttuurin toteuttajia ovat monimuotoiset seurat, julkissektori sekä yksityinen sektori ja erityisesti nykyisessä tilanteessa vallitseva liikuntakulttuuri on mitä suuremmilta osin jonkinlainen hybridisaatio näiden kolmen toiminnasta.  

Liikkumisen tekijät on pääasiassa aiemmin tehtyjen liikuntasosiologisten tutkimusten erittelyä ja esittelyä koskien eri ikäisten ihmisten liikkumista. Tämäkin kyllä alleviivaa liikkumisen muutosta, sillä liikkuminen hyvinkin muuttuu ihmisten elämänkulussa. Liikkumisen tilat tarkastelee erityisesti taas liikuntapaikkojen rakentamista, sitä ketkä tai mitkä toimijat ovat saaneet liikuntatilat aikaiseksi. Tässä voidaankin havaita häivähdys suomalaista poliittista historiaa, kun eri historialliset eturyhmät ovat rakentaneet liikkumisen tiloja omia muita laajempia tarkoituksiaan palvelemaan. Liikkumisen tulkitsijat pohdiskelee sitä, miten liikkumista tulkitaan ja perustellaan yhteiskunnassa, ja mitkä toimijat tätä tekevät. Havaitaan liikkumisen vahva kytkös ihmisen ruumiiseen ja oikeastaan liikuntapolitiikka onkin ihmisruumiin sosiaalista kontrollia. Liikuntasosiologian keskeiseksi tulevaisuuden haasteeksi esitetään sen itsensä jatkuvan itsereflektion tekeminen ja ylläpitäminen. 

 

Mitä teos Liikkumisen sosiologia ei ole? 

Liikkumisen sosiologia siis tunnistaa liikkumisen kontekstuaalisuuden ja onnistuu jäljittämään liikkumisen muutoksia erityisesti yleisellä tasolla. Se ei kuitenkaan lopulta ole (eikä oikeastaan edes yritä olla) systemaattinen kuvaus siitä, mitä liikkumiselle on tapahtunut suhteessa suomalaisen yhteiskunnan muuhun rakenteelliseen muutokseen. Keskeistä tässä on suomalaisen yhteiskunnan tuotantorakenteen muutos maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta palveluvaltaiseksi ja teknologisoituneeksi yhteiskunnaksi. Useimmat työt eivät enää vaadi suuriakaan ruumiinponnistuksia, jolloin liikkuminen tapahtuu pääasiassa muualla kuin työssä. Oleellinen kysymys, joka on johdettavissa Itkosen teoksesta, mutta johon teos ei kuitenkaan vastaa onkin se, että mitä tällainen laajempaan tuotantorakenteen muutokseen kytkeytyvä liikuntakulttuurin muutos tekee laajemmin sosiaalisille suhteille ja ihmisten keskinäiselle vuorovaikutukselle, esimerkiksi sellaisille asioille kuin parinmuodostus tai kollektiivinen asenneilmapiiri ja mielenlaatu.  

 

Lopuksi 

Liikkumisen sosiologia täyttää lopulta paikkansa kirjallisuuskatsauksena meillä ja muualla tehtyyn liikuntasosiologiseen tutkimukseen. Sen kiistaton ansio on sen kyvyssä perustella ja oikeuttaa liikkumisen tarkastelu yhtenä sosiologian monista erityisosa-alueista ja kytkeä tarkastelunsa osaksi muuta akateemista perussosiologiaa. Lisäksi se esimerkiksi edellä esitetyllä tavalla avaa kriittisiä näkökulmia liikkumisen poliittis-sosiaalisen merkityksen ja muutoksen arviointeihin. Olemme jälleen liikkeellä.  

Eksistentialismia

 

-Elämä on olemassaolon ylläpitämistä.

-Olemassaolo taas on tulemista ja menemistä - tekemistä. Käsivarret heiluvat, ihmiset kulkevat; kaiken voi pelkistää pienemmäksi, jolloin kokonaisuus alkaa tuntua merkityksettömältä. Oliot ovat, mutta niiden takana ei välttämättä sittenkään ole mitään. Olioiden päähänpinttymät estävät niitä vain huomaamasta tätä olemassaolon ehdotonta mielettömyyttä eli sitä, ettei olemassaolo ole mitenkään välttämätöntä.

-Olevan oleminen on aivan olennaisesti ahdistusta. Kun oleva ei ahdistukseltaan kykene tekemään jotain, niin se tekee valinnan tämän mukaan. Kuitenkin jokaisessa teossa, minkä oleva tekee on mittaamaton määrä sankaruutta, koska tällöin oleva voittaa oman ahdistuksensa.  

-Oleminen on myös ajan täyttämistä, mutta aikaa ei koskaan voi täydellisesti täyttää. Sinänsä järjetön oleminen on verhottava jotenkin.

-Tuleva toteutuu vähin erin. Aika koskettaa fyysisesti. Jokainen hetki syntyy vain herättääkseen eloon seuraavan. Seikkailut ovat erityisiä hetkiä; ne lopulta poikkeavat tavallisuudesta vain hieman, mutta kuitenkin tarpeeksi siten, että ajasta tulee tällöin jotakin erityisempää kuin tavanomaisen ja arkipäiväisen veltostuttavaa.

-Ihmiset pyrkivät elämään elämäänsä niin kuin he siitä kertovat. Jokainen ihminen on kertoja. Hetkistä tulee merkityksellisiä vasta kun niistä kerrotaan. Tällaisista hetkistä tulee seikkailuja. Seikkaluissa ihminen voi havaita oman olemuksellisen olemassaolonsa. Seikkaluissa koetaan ajan palautumattomuus ja juuri tämä tekee ajanhetkistä erityisiä.

-Olemassaolossa voidaan siis erottaa todellinen eläminen ja elämisestä kertominen. Kertomisessa jokaisella hetkellä on oma erityislaatunsa. Todellisessa elämässä yhdelläkään hetkellä itsessään ja yksinään ei ole mitään sen suurempaa merkitystä.

-On siten huomattava, että arki hallitsee olemusta, joskaan ei olemassaoloa. 

-Maailma pysyy päivästä toiseen samanlaisena erityisesti laiskuuden vuoksi. Sosiaalisen järjestyksen tuottaa toisaalta se, että ihmiset tekevät ja toisaalta se, etteivät he tee. Ahdistus tuottaa valintoja saaden aikaan sekä tekemistä, että ei-tekemistä. Näistä juuri ei-tekeminen voi yhteiskunnallisen elämän kannalta olla varteenotettavan ratkaisevaa.

-Yhteiskunta pakottaa hankkimaan olemassaololle jonkin olemuksen. Pelkkä olemassaolo tuntuu tarkoituksettomalta.

 -Olemassaolo ylipäätään saa asiat tapahtumaan ja se joka hallitsee olemassaoloa hallitsee myös sitä, mitä tapahtuu.

-Ihmiset pyrkivät täyttämään velvollisuutensa. Se on olemassaolon yksinkertaisin, mutta samalla vaativin tehtävä.

-Sitoutuminen voi tuoda olemassaololle oikeutuksen, mutta hintana on vapauden menettäminen. Sitoutuminen hillitsee ahdistusta, vapaus taas lisää sitä.

-Oleminen on kunkin olevan yksilöllistä kärsimystä omassa olemuksessaan. Vihaamalla omaa olemassaoloaan joutuu vain syvemmälle omaan olemassaoloonsa, koska ajattelemalla kukin vetää itsensä esiin omasta olemattomuudestaan ja ajattelun aktiviteettia ei voi ihminen ihmisenä olevana välttää. Ajattelu ja olemassaolo vahvistavat näin toinen toisiaan.

-Antautumalla omaan olemassaoloonsa ihminen voi löytää ihmisyyden, mutta samalla hän tulee kuitenkin pettäneeksi ihmisinä ne, jotka eivät sitä ole löytäneet tai halua löytää.

-Kaikki olemassa oleva on siis havaittavissa, muttei loogisesti johdettavissa. Olemassaoloa yritetään ymmärtää selittämällä sitä loogisesti, mutta tällä lailla syntyvä ymmärrys jää auttamattoman näennäiseksi ja vajaaksi.

-Selvittämällä sen, miksi jokin on tehty, voi selvittää sen, millä joku on antanut oikeutuksen omalle olemassaololleen.

-Olemassaolo on lopulta vain olemassaoloa. Se on pakollista ilman sen kummempaa syytä. Tässä on kaikki, mitä olemassaolosta voi tietää.