Taloussosiologia markkinoista - keskeisiä tuloksia kandidaatin tutkielmasta

Tiivistelmä

 Modernin yhteiskunnan osana elävät ihmistoimijat ovat käytännössä joka päivä tekemisissä markkinoiden kanssa erilaisissa rooleissa. Ihmiset osallistuvat markkinoille vaihtelevasti joko ostajina, kuluttajina tai tuottajina. Voidaan sanoa, että markkinoiden toiminta on ratkaisevaa ihmisten hyvinvoinnille ja toisaalta myös yhteiskunnalliselle oikeudenmukaisuudelle. 

Tässä tutkielmassa kysyn systemaattisen kirjallisuuskatsauksen menetelmää hyödyntäen, mitä markkinat taloussosiologisesti tarkasteltuna oikein ovat. Tutkin ja selvitän Patrik Aspersin ja Neil Fligsteinin teoreettisia, sosiologisia markkinamääritelmiä ja sosiologisia markkinateorioita sekä Jens Beckertin ja Milan Zafirovskin taloussosiologisia käsityksiä hinnan muodostumisesta markkinoilla. Tutkielmalleni johdattelevan käsitteellisen taustan tarjoaa alussa esitettävä taloustieteen käsitys markkinoista ja hinnan muodostumisesta, joihin osin peilaan taloussosiologian näkemyksiä. 

Tutkielmani keskeiset tulokset ovat seuraavat: Taloussosiologian ja taloustieteen markkinamääritelmät ovat varsin yhteneviä. Molemmissa korostuu roolirakenne, jossa markkinoilla on ostajia ja myyjiä, ja markkinoiden toiminta on näiden markkinaosapuolien vuorovaikutusta. Kuitenkin taloussosiologia korostaa sitä, kuinka koko markkinoiden olemassaolo on ratkaisevan riippuvainen muusta sosiaalisesta todellisuudesta, eikä markkinoista edes oikein voida puhua sosiaalisesta todellisuudesta ulkopuolisena saarekkeena. Toisin sanoen sosiologisesti ajateltuna taloustieteen kuvaamia vapaita ja avoimia markkinoita ei ole, vaan markkinat ovat sosiaalisen todellisuuden täysin ympäröimiä ja kauttaaltaan läpäisemiä. Taloussosiologian kontribuutio talouden analyysiin on myös tuoda sosiologian peruskäsitteistöä hyödyntäen näkyviin se, kuinka yhteiskunnan poliittiset, kulttuuriset ja erityisesti sosiaaliset erityispiirteet vaikuttavat hinnan muodostumiseen. Taloussosiologian markkinat ovat siis sosiaaliset. 

Tuloksia

Keskeisesti sosiologiset markkinateoriat kysyvät markkinoiden sosiaalisen järjestyksen mahdollisuutta. Tämä kysymys ei taatusti ole sosiologialle muutenkaan vieras, mutta erityistä Aspersin ja Fligsteinin taloussosiologiassa on se, että tämä yhteiskunnallisen järjestyksen mahdollisuuden kysymys esitetään markkinoille. Kuitenkin juuri tapa esittää tämä sosiologinen peruskysymys markkinoiden kontekstissa on nähdäkseni ratkaisevaa siinä mielessä, että näin heidän teorioistaan tulee taloussosiologiaa, eikä taloustiedettä. 

Taloussosiologian näkemyksessä hinnanmuodostuksesta olennaista taas on tuoda sosiologinen peruskäsitteistö talouden analyysiin. Hintojen muodostumista pohditaan kiinnittämällä huomio esimerkiksi verkostoihin, statuksiin, normeihin ja kulttuuriin. Näin taloussosiologia käsitellessään hinnan muodostumista itse asiassa keskustelee taloustieteen oppialan kanssa pyrkien täydentämään sitä ja korjaamaan siinä havaitsemiaan puutteita. Kuitenkaan taloussosiologialla ei ole esittää vain täysin omista, sosiologisista lähtökohdistaan kehittyvää teoriaa hinnan muodostumisesta, mikä on nähdäkseni syy sille, miksi taloussosiologia joutuu keskustelemaan taloustieteen kanssa. 

 Kaiken kaikkiaan tutkielmani perusteella voidaan todeta, ettei taloussosiologian näkemys markkinoista suuresti poikkea taloustieteen näkemyksestä. Molemmissa markkinoilla kohtaavat ostajat ja myyjät, ja markkinoiden toiminta on näiden markkinaosapuolien vuorovaikutusta. Kuitenkin taloussosiologian kontribuutio talouden analyysiin on tuoda sosiologian peruskäsitteistöä hyödyntäen näkyviin se, kuinka yhteiskunnan poliittiset, kulttuuriset ja erityisesti sosiaaliset erityispiirteet vaikuttavat hinnan muodostumiseen. Tämän lisäksi taloussosiologia näyttää, kuinka koko markkinoiden olemassaolo on ratkaisevan riippuvainen muusta sosiaalisesta todellisuudesta, eikä markkinoista edes oikein voida puhua sosiaalisesta todellisuudesta ulkopuolisena saarekkeena. Toisin sanoen sosiologisesti ajateltuna taloustieteen kuvaamia vapaita ja avoimia markkinoita ei ole, vaan markkinat ovat sosiaalisen todellisuuden täysin ympäröimiä ja kauttaaltaan läpäisemiä. Taloussosiologian markkinat ovat siis sosiaaliset. 

Pohdintaa - (Suomalaisen) sosiologian yhteiskunnallisesta näivettyneisyydestä

 Huomattavaa on, ettei taloussosiologia puhu taloustieteen tapaan resurssien allokaatiosta, tehokkuudesta tai siitä, mikä on hintojen tehtävä markkinoilla. Taloussosiologia tuntuu perustelevan tämän sillä, että se pyrkii ymmärtämään sitä, mitä markkinoilla tosiasiallisesti tapahtuu, eikä tässä sen mukaan näin ole kyse taloustieteen käsittelemistä kansantalouden perusongelmista. Sanoutuessaan kokonaan irti näiden ongelmien käsittelemisestä taloussosiologia, ja sosiologia yleensä, saattaa kuitenkin näivettää itseään ja yhteiskunnallisia 22 vaikutusmahdollisuuksiaan. Poliittiset päättäjät ovat luultavammin kiinnostuneita selkeistä politiikkasuosituksista, joita taloustiede kykenee tarjoamaan. Sen sijaan valtavirtainen sosiologia ei ainakaan tällä hetkellä tähän kykene. 

 Kun sosiologia kuitenkin tunnustaa lähtökohdakseen sen, että yksilöt ovat yhteiskunnassa sen sosiaalisen makrorakenteen armoilla, niin olennaista on pohtia sitä, miten tuo rakenne vaikuttaa heihin. Mielenkiintoiseksi asiat käyvät silloin, kun pystytään selvittämään se, miten tuon makrorakenteen muutokset vaikuttavat yksilöiden valintoihin ja juuri tähän sosiologialla yleensä ja taloussosiologialla erityisesti voisi olla paljon annettavaa. Kyse on siitä, mitä yksilöllisille preferensseille tapahtuu, kun yksilöiden mahdollisuuksien joukot laajentuvat tai suppenevat, samalla kun yhteiskunnan sosiaalisten valintojen mahdollisuuksien joukko laajenee tai suppenee. Tämän selvittämiseen valtavirtainen sosiologia kuitenkin tarvitsee apua ulkopuolelta, ehkä jopa sille sinänsä kovinkin tutulta taloustieteeltä.

Lähteet:

https://www.linkedin.com/feed/update/urn:li:activity:6901777816724107264/

Suunnistuksen eko-sosiologiaa: Jukola ja sen metsä

 

Oli alkujaan metsä, jylhä ja teräisesti monin paikoin kasvava. Eivät polut siellä toistaan ristenneet, jos niitä paljon ennen lie ollutkaan. Mäntyvaaraksi oli alue joskus ristitty. Eikä nimi vain hölmömpi ollutkaan, kuvasipa se oikein hyvinkin sitä, mistä maassa olikaan kyse – mäkisestä metsämaasta, vaaraa myötäilevästä korvesta.

Olipa sitten myös varsinainen instituutio. Sitä Jukolan viestiksi myös kutsuttiin. Oikeastaan oli se viestisuunnistuskilpailu, varsinainen suunnistajain joulu ja juhannus, kaikki samalla kertaa. Osana sosiaalista todellisuutta oli se vakiintunut omine normistoine ja käytänteine yhdeksi konservatiivisen Suomen viimeisimmistä ja vankkumattomimmista linnakkeista. Mahtuivatpa sinne kuitenkin niin nuoret kuin vanhat, kaikki silti todistamassa kodin, isänmaan ja uskonnon iltaista kajoa ajassa, jossa nämä arvot muualla olivat jo kovinkin pölyttyneet.

Päätettiinpä sitten niin, että tuodaanpa instituutio Mäntyvaaran maille. Rakennettiinpa joukolla puitteita oikeinkin makeille näytöksille viestisuunnistusmestaruuksista. Nousivat saunat, teltat ja keittokatokset sinne tänne pääosin vanhemman väen talkoovoimin. Hääräsi yksi jos toinenkin ympäri Mäntyvaaraa pienissä porukoissa jotakin askarta toimittelemassa. Ehtivätpä juoda toisetkin kahvit toimittelunsa lomassa, nauroivatpa myös toiset hirtehiset naurut vallan omituisiksi käyneille kaskuille, ja niin taas jatkettiin. Eipä lie tainnut kellään olla tietoa siitä, miten suururakka lopulta valmistuisi, mutta niinpä vain kävi, olihan joukossa kosolti voimaa ja tunne kunkin mukana olemisesta jossakin itseään suuremmassa vain lisäksi tuon joukon kyltymätöntä tarmoa, kunniakasta sisua.

Tulipa sitten varsinainen Jukola-päivä, elokuinen samean sumuinen utu kuulsi Mäntyvaaran aamussa. Sinne oli sitten hyvä Jukolan Venlojen lähteä, ja niin juoksivat Venlat; tyttäret, mammat ja jo kypsään naisen ikään ehtineet rouvatkin usein samoissa joukkioissa, sulassa sovussa keskenään. Olipa juoksunsa kepeää, iloistakin. Tuntui, että niin oli hyvä.

Pääsivät sitten tuohon samaan korskeaan kuusikkoon ja jylhään männikköön Jukolan urhot. Tuimat ja päättäväiset ilmeet kasvoillaan säntäsivät he hurmiossa ja voimainsa tunnoissa kartat ja kompassit kourissaan otsavalaisimiensa loisteessa tuohon ennen niin rauhanomaiseen ja luonnontilaiseen korpeen. Oli suota, oli jänkää, rakkaakin. Löytyi sitten rasteja, toisiakin, kunnes ei enää ollut kuin puita, metsä se vain tuntui kadonneen Napapiirin tuolle puolen.

Olipa luotu melkomoinen urasto. Sen olivat urhojen tossut metsämaan pintaan painaneet. Oli maa siten metsämaana kovin raiskatun oloinen, vähäsanaiseksi oli se käynyt. Tummat tallatut vanat näyttivät rastien paikat, näyttivätpä ne myös siten reitit rastilta toiselle. Jukolan sankarit oli taas löydetty, mutta lopulta ainoa todellinen sankari oli tainnutettu sen arvolle sopimattomaan alhoon: Niin aloitti metsän terä huomisen kasvunsa tuhottuna, muttei suinkaan lyötynä.

Mihin menet Lapin yliopiston menetelmätieteiden opetus? - Olisiko tilastollisten menetelmien hyödyntäminen sittenkin iloksi myös yhteiskuntatieteissä?

 

Lukuvuoteen 2020–2021 päättyi merkittävä luku Lapin yliopiston tilastotieteen opetuksen historiassa. Vahvasti takavuosien kauppakoulun aikaisiinkin kursseihin perustunut runsas, reilusti yli 25 opintopisteen sivuainekokonaisuus oli viimeisen kerran tarjolla. Opetusta oli lukuisista monimuuttujamenetelmistä, tilastollisesta testaamisesta, aikasarjoista ja indekseistä sekä tilastollisesta päättelystä. Kaikki nämä ovat perusasioita niille, jotka tarvitsevat tilastollisia menetelmiä omissa opinnoissaan ja töissään.

Lähdettäessä nyt uuteen lukukauteen on kurssitarjonta olennaisesti suppeampi. Kysynnän puutteessa tilastotieteen opetus on ajettu alas, ja mahdollisuutta 25 opintopisteen kokonaisuuteen ei oikeastaan enää ole. Tarjolla on vielä yhteiskuntatieteiden opintoihin sisältyvät pakolliset kurssit, työpaja kvantitatiivista pro gradua tekeville sekä hieman syventävämpänä kurssina R-ohjelmiston käyttö tilastollisissa analyyseissa.

Monet Lapin yliopiston opiskelijat ovat kuitenkin suorittaneet tilastotieteen pakollisia ja valinnaisiakin opintoja muissa yliopistoissa. Liekö syynä turhautuminen Lapin yliopiston tapaan järjestää tilastotieteen opetus?

Erityisesti Helsingin yliopiston avoimen yliopiston järjestämä TilastoMooc on ollut suosittu Lapin yliopiston opiskelijoiden keskuudessa. Vapaa eteneminen kunkin omassa tahdissa on joustavaa, ja mielekkäästi sekä virikkeellisesti koostettu kymmenen opintopisteen kokonaisuus vastaa lopulta aika hyvin Lapin yliopiston pakollisia tilastotieteen kursseja. Lisäksi samalla oppii R-ohjelman käytön perusteita, joiden osaamisesta voi hyvinkin olla hyötyä tulevaisuuden työmarkkinoilla.

Tällä hetkellä Lapin yliopistosta valmistuu yhteiskuntatieteen maistereita, jotka eivät tunne tieteenalansa moderneimpia välineitä. Kyvyttömyys käyttää näitä laskennallisia menetelmiä on jämähtämistä menneisyyteen yhteiskuntatieteen tutkimusmenetelmien nopeasti kasvavassa mahdollisuuksien joukossa. Nämä laskennalliset menetelmät eivät rajoitu pelkästään sinänsä perinteiseen tilastolliseen tutkimukseen, vaan ne tekevät mahdollisiksi esimerkiksi laajat tekstimassojen analyysit.

Lapin yliopistossa elää vahva laadullisen tutkimuksen henki, mitä ei ehkä haluta aina yleisesti myöntää. Se vaikuttaa olennaisesti siihen, miten pohjoisessa tutkitaan ja sitä kautta myös opetetaan. Olisiko kuitenkin syytä nähdä tilastollisten menetelmien mahdolliset hyödyt yhteiskuntatieteissä?

(Muokattu Lapin Ylioppilaslehdessä 3/21 julkaistusta tekstistä.)

Artificial Intelligence and Work – Will There Be Any Jobs in the Future?

 

Around the world people in different cultures and fields are noticing something revolutionary to happen. Artificial intelligence (AI) modifies the traditional order and ways of life, and its impact extends literally in almost every area of the human life. Still, there is one area, where the impact maybe is more intense compared to others, namely the work life. In their article AI and the Agile Workplaces Bobbe Baggio and Nov Omana discuss and investigate, what will happen when people accept AI as a normal part of their lives and work. The same topic deals also The Workplace of the Future, published in Economist in spring 2018. In this essay my goal is, using the two mentioned articles, to answer the question which AI strongly raises, namely will there be any jobs in the future, and if so, what kind of those would be?

Firstly, there is a question that must be asked: Why do firms want to start using AI in their businesses? Surely without firms, there will not be any workplaces, and what firms do is thus very significant to wage earners.  All in all, the reason for the question asked is though quite simple. Using AI makes the business more productive when there are not so many slow employees needed in different tasks. Computer’s ability to sort out different problems related to for example language and logic is way much better than a normal employee’s, and therefore that is not a big surprise that firms invest in AI. (Baggio & Omana 2019, 84.) AI can simply bring considerable economic value (Economist 28.3.2018). That is just how competitive and profit-seeking economy works, costs always down and prices up. Manpower is like a redundant cost that nowadays can be cut. However, there are fields and jobs, which are more endangered to be done by intelligent machines than others, what are they?

When thinking about what workplaces would disappear and what last, one must think about what is that computers do better than humans and opposite. Thus in tomorrow’s labor markets are at the most vulnerable position those wage earners, whose tasks are day to day very similar and repetitive, and thus intelligent machines can easily learn to do them better (Baggio & Omana 2019, 84 - 85.) So this does not apply only to workers in foggy factories, but also to persons in the service industry. AI can help for example hiring new workforce, (when still needed), and this means that there will not be so much work for human resource managers (Economist 28.3.2018). So all in all it can be said that every job, in which could intelligent machine’s ability to count fast and precisely be a benefit, is potentially and gradually disappearing in the future (Baggio & Omana 2019, 85.) If the situation really is so that AI replaces manpower increasingly, then it raises an interesting question for people at a young age: What to study if one wants to get a job? Thinking this is relevant because it helps to get in touch about what kind of are jobs in the future.

So, it can be said that whole educational thinking needs revision because students will study what they are offered. Universities have to start thinking about what they should teach so that the skills students learn would really be useful. Those skills are maybe not hard counting, or logic, or even languages like said above. Instead, relevant skills in tomorrow’s labor markets could be ‘soft skills' like communication, team leading, giving presentations, and innovation thinking. (Baggio & Omana 2019, 89 - 90.) It seems to be clear that AI makes teamwork more intense because it helps and widens chances to communicate, so the skills mentioned, will possibly be truly valuable (Economist 28.3.2018). After analyzing firms’ motivation to use AI, disappearing workplaces in some fields, and now the educational revision driven by AI, there is finally the ability to answer the question asked in the introduction: Are there jobs in the future and how would they look like?

 At least in short term, it seems to be that AI does not replace humans totally. That is so because today’s AI cannot do all the things humans can. Tomorrow’s work-life would then be more hybrid. There are things that are done by AI using machines, and then there are things done by humans. (Baggio & Omana 2019, 89.)   In the best case, both support each other and make work more enjoyable and productive. Employees have to think about what skills are relevant and scarce in labor markets, and if one develops and own those kinds of skills, then there will surely be work to do (Economist 28.3.2018). The jobs there would still be, are such that need diverse thinking and empathy skills, because it can be thought that AI cannot easily learn and adopt those.

I conclude by saying that, yes there will surely be work to do in the future, but because of the economical system driven by competitive and profit-seeking firms, is artificial intelligence becoming more general, and then causing structural unemployment in some fields. The work-life will change, and individuals have to educate themselves all the time, and the education will be a lifetime process, not a short period at a young age. This means that individuals have to be more adaptive for all the time-changing environments and conditions. Tomorrow’s jobs then will be more creative and diverse intense, rather large entities than small details. Though one must keep in mind that this is the interpretation in short term, not the overall result in long run. Today no one knows, how AI develops in the future, and what its possible bounds are if it even has any of them. In other words, there is a possibility for total human unemployment, when we take enough long time period. However, in short term, there is no reason to panic: There will be work to do also tomorrow.

 

 

 

References:

Baggio, Bobbe. & Omana, Nov. (2019) AI and the Agile Workplace. Journal of systemics, cybernetics and informatics 17:2, 84 – 91.

The Economist (2018) The Workplace of the future. 28.3.2018.

Kirja-arvio: Liikkumisen sosiologia

 Itkonen, Hannu. (2021) Liikkumisen sosiologia. Tampere: Vastapaino.   

 

Aluksi: Miksi liikkumisen sosiologiaa?

 
Otetaanpa alkuun pieni ajatuskoe, mitä todellisuudessa tapahtuisi, jos mikään ei siinä liikkuisi? Tarkennettakoon, että nyt ei suinkaan tarvitse mennä atomitasolle asti, sillä sosiologisessa tarkastelussa meille nyt riittää ihmisruumiiden paljaalla silmällä havaittavien liikkeiden tarkastelu. Jos vastaus edelliseen teoreettiseen kysymykseen on, ettei juuri mitään, on liikkumisen (myös sosiologinen) tarkastelu paikallaan.  

 

Mitä teos Liikkumisen sosiologia on? 

Kirjansa esipuheessa Hannu Itkonen toteaa teoksensa olevan suomenkielinen yleisesitys liikuntasosiologiasta juurrutettuna perussosiologiaan. Keskeistä teokselle on sen tahto ja pyrkimys huomioida liikkumisena ihmisten kaikenlainen fyysinen aktiivisuus, sillä liikkuminen ei suinkaan rajoitu vain liikuntaan ja urheiluun, mitä seikkaa voidaan pitää aiemman liikuntasosiologisen tradition yhtenä suurena puutteena. 

Esipuhetta seuraa sitten kolme päälukua. Näistä ensimmäinen esittelee sosiologian tradition akateemisena oppialana ja tieteenä, ja sellaisena se on tuttua tavaraa jokaiselle sosiologian johdantoteoksensa lukeneelle, mutta varmasti hyödyksi niille lukijoille, jotka ensimmäistä kertaa ovat tekemisissä alan kanssa. Lisäksi ensimmäinen pääluku käy heti voimakkaasti kiinni liikuntasosiologian juurruttamiseen perussosiologiaan pohtimalla sitä, mitä annettavaa niin sosiologian varhaisimmilla kuin myöhemmilläkin klassikkoajattelijoilla on liikuntasosiologiselle tutkimukselle. Itkonen toden totta osaa johtaa mm. Marxilta, Weberiltä ja Giddensiltä suuntaviivoja liikuntasosiologian tekemiseen. 

Toinen pääluku keskittyy erittelemään akateemisen liikuntasosiologian syntyä ja myöhäisempiä kehittymisen vaiheita niin meillä kuin muualla. Luvun kaikkein keskeisintä antia on kuitenkin havainto liikkumisen vahvasta kontekstuaalisuudesta: kulloinenkin yhteiskunnallinen todellisuus synnyttää omanlaistaan liikkumisen kulttuuria, jossa viralliset normit kohtaavat epäviralliset liikkujien omat luovat käytännöt. Tähän liittyen allekirjoittanut voi todeta, että tiedetään eräällä helsinkiläisellä ala-asteella 2000-luvun puolivälin paikkeilla pelatun jalkapalloa tennispallolla, sillä koulun säännöt kielsivät jalkapallon oikealla jalkapallolla muualla kuin koulun virallisella jalkapallokentällä, joka kuitenkin oli aivan liian pieni, jotta kaikki innokkaat pelaajat olisivat sinne mahtuneet. Kaiken kaikkiaan liikkumisen muodot ovat siis sitoneet ja sitovat ihmisiä yhteen ja liikkumisen normittamisella on palveltu yhteisön kiinteyttä. 

Kolmas pääluku onkin sitten varsinaisesti koko teoksen pihvi ja leipä paneutuessaan historiallis-sosiologiseen traditioon tukeutuen liikkumisen ja liikuntakulttuurin muutosten jäljittämiseen etenkin meillä Suomessa. Luku tarkastelee niin liikkumisen toteuttajia, tekijöitä, tiloja, tulkitsijoita kuin myös lopuksi laajemmin koko liikuntasosiologian tulevaisuutta. Liikuntakulttuurin toteuttajia ovat monimuotoiset seurat, julkissektori sekä yksityinen sektori ja erityisesti nykyisessä tilanteessa vallitseva liikuntakulttuuri on mitä suuremmilta osin jonkinlainen hybridisaatio näiden kolmen toiminnasta.  

Liikkumisen tekijät on pääasiassa aiemmin tehtyjen liikuntasosiologisten tutkimusten erittelyä ja esittelyä koskien eri ikäisten ihmisten liikkumista. Tämäkin kyllä alleviivaa liikkumisen muutosta, sillä liikkuminen hyvinkin muuttuu ihmisten elämänkulussa. Liikkumisen tilat tarkastelee erityisesti taas liikuntapaikkojen rakentamista, sitä ketkä tai mitkä toimijat ovat saaneet liikuntatilat aikaiseksi. Tässä voidaankin havaita häivähdys suomalaista poliittista historiaa, kun eri historialliset eturyhmät ovat rakentaneet liikkumisen tiloja omia muita laajempia tarkoituksiaan palvelemaan. Liikkumisen tulkitsijat pohdiskelee sitä, miten liikkumista tulkitaan ja perustellaan yhteiskunnassa, ja mitkä toimijat tätä tekevät. Havaitaan liikkumisen vahva kytkös ihmisen ruumiiseen ja oikeastaan liikuntapolitiikka onkin ihmisruumiin sosiaalista kontrollia. Liikuntasosiologian keskeiseksi tulevaisuuden haasteeksi esitetään sen itsensä jatkuvan itsereflektion tekeminen ja ylläpitäminen. 

 

Mitä teos Liikkumisen sosiologia ei ole? 

Liikkumisen sosiologia siis tunnistaa liikkumisen kontekstuaalisuuden ja onnistuu jäljittämään liikkumisen muutoksia erityisesti yleisellä tasolla. Se ei kuitenkaan lopulta ole (eikä oikeastaan edes yritä olla) systemaattinen kuvaus siitä, mitä liikkumiselle on tapahtunut suhteessa suomalaisen yhteiskunnan muuhun rakenteelliseen muutokseen. Keskeistä tässä on suomalaisen yhteiskunnan tuotantorakenteen muutos maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta palveluvaltaiseksi ja teknologisoituneeksi yhteiskunnaksi. Useimmat työt eivät enää vaadi suuriakaan ruumiinponnistuksia, jolloin liikkuminen tapahtuu pääasiassa muualla kuin työssä. Oleellinen kysymys, joka on johdettavissa Itkosen teoksesta, mutta johon teos ei kuitenkaan vastaa onkin se, että mitä tällainen laajempaan tuotantorakenteen muutokseen kytkeytyvä liikuntakulttuurin muutos tekee laajemmin sosiaalisille suhteille ja ihmisten keskinäiselle vuorovaikutukselle, esimerkiksi sellaisille asioille kuin parinmuodostus tai kollektiivinen asenneilmapiiri ja mielenlaatu.  

 

Lopuksi 

Liikkumisen sosiologia täyttää lopulta paikkansa kirjallisuuskatsauksena meillä ja muualla tehtyyn liikuntasosiologiseen tutkimukseen. Sen kiistaton ansio on sen kyvyssä perustella ja oikeuttaa liikkumisen tarkastelu yhtenä sosiologian monista erityisosa-alueista ja kytkeä tarkastelunsa osaksi muuta akateemista perussosiologiaa. Lisäksi se esimerkiksi edellä esitetyllä tavalla avaa kriittisiä näkökulmia liikkumisen poliittis-sosiaalisen merkityksen ja muutoksen arviointeihin. Olemme jälleen liikkeellä.  

Eksistentialismia

 

-Elämä on olemassaolon ylläpitämistä.

-Olemassaolo taas on tulemista ja menemistä - tekemistä. Käsivarret heiluvat, ihmiset kulkevat; kaiken voi pelkistää pienemmäksi, jolloin kokonaisuus alkaa tuntua merkityksettömältä. Oliot ovat, mutta niiden takana ei välttämättä sittenkään ole mitään. Olioiden päähänpinttymät estävät niitä vain huomaamasta tätä olemassaolon ehdotonta mielettömyyttä eli sitä, ettei olemassaolo ole mitenkään välttämätöntä.

-Olevan oleminen on aivan olennaisesti ahdistusta. Kun oleva ei ahdistukseltaan kykene tekemään jotain, niin se tekee valinnan tämän mukaan. Kuitenkin jokaisessa teossa, minkä oleva tekee on mittaamaton määrä sankaruutta, koska tällöin oleva voittaa oman ahdistuksensa.  

-Oleminen on myös ajan täyttämistä, mutta aikaa ei koskaan voi täydellisesti täyttää. Sinänsä järjetön oleminen on verhottava jotenkin.

-Tuleva toteutuu vähin erin. Aika koskettaa fyysisesti. Jokainen hetki syntyy vain herättääkseen eloon seuraavan. Seikkailut ovat erityisiä hetkiä; ne lopulta poikkeavat tavallisuudesta vain hieman, mutta kuitenkin tarpeeksi siten, että ajasta tulee tällöin jotakin erityisempää kuin tavanomaisen ja arkipäiväisen veltostuttavaa.

-Ihmiset pyrkivät elämään elämäänsä niin kuin he siitä kertovat. Jokainen ihminen on kertoja. Hetkistä tulee merkityksellisiä vasta kun niistä kerrotaan. Tällaisista hetkistä tulee seikkailuja. Seikkaluissa ihminen voi havaita oman olemuksellisen olemassaolonsa. Seikkaluissa koetaan ajan palautumattomuus ja juuri tämä tekee ajanhetkistä erityisiä.

-Olemassaolossa voidaan siis erottaa todellinen eläminen ja elämisestä kertominen. Kertomisessa jokaisella hetkellä on oma erityislaatunsa. Todellisessa elämässä yhdelläkään hetkellä itsessään ja yksinään ei ole mitään sen suurempaa merkitystä.

-On siten huomattava, että arki hallitsee olemusta, joskaan ei olemassaoloa. 

-Maailma pysyy päivästä toiseen samanlaisena erityisesti laiskuuden vuoksi. Sosiaalisen järjestyksen tuottaa toisaalta se, että ihmiset tekevät ja toisaalta se, etteivät he tee. Ahdistus tuottaa valintoja saaden aikaan sekä tekemistä, että ei-tekemistä. Näistä juuri ei-tekeminen voi yhteiskunnallisen elämän kannalta olla varteenotettavan ratkaisevaa.

-Yhteiskunta pakottaa hankkimaan olemassaololle jonkin olemuksen. Pelkkä olemassaolo tuntuu tarkoituksettomalta.

 -Olemassaolo ylipäätään saa asiat tapahtumaan ja se joka hallitsee olemassaoloa hallitsee myös sitä, mitä tapahtuu.

-Ihmiset pyrkivät täyttämään velvollisuutensa. Se on olemassaolon yksinkertaisin, mutta samalla vaativin tehtävä.

-Sitoutuminen voi tuoda olemassaololle oikeutuksen, mutta hintana on vapauden menettäminen. Sitoutuminen hillitsee ahdistusta, vapaus taas lisää sitä.

-Oleminen on kunkin olevan yksilöllistä kärsimystä omassa olemuksessaan. Vihaamalla omaa olemassaoloaan joutuu vain syvemmälle omaan olemassaoloonsa, koska ajattelemalla kukin vetää itsensä esiin omasta olemattomuudestaan ja ajattelun aktiviteettia ei voi ihminen ihmisenä olevana välttää. Ajattelu ja olemassaolo vahvistavat näin toinen toisiaan.

-Antautumalla omaan olemassaoloonsa ihminen voi löytää ihmisyyden, mutta samalla hän tulee kuitenkin pettäneeksi ihmisinä ne, jotka eivät sitä ole löytäneet tai halua löytää.

-Kaikki olemassa oleva on siis havaittavissa, muttei loogisesti johdettavissa. Olemassaoloa yritetään ymmärtää selittämällä sitä loogisesti, mutta tällä lailla syntyvä ymmärrys jää auttamattoman näennäiseksi ja vajaaksi.

-Selvittämällä sen, miksi jokin on tehty, voi selvittää sen, millä joku on antanut oikeutuksen omalle olemassaololleen.

-Olemassaolo on lopulta vain olemassaoloa. Se on pakollista ilman sen kummempaa syytä. Tässä on kaikki, mitä olemassaolosta voi tietää.

Sosiologinen juoksu – Todellisuuden ruumiillis-henkistä mietiskelyä

 

Arkitodellisuus. Ulko-ovi auki. Astun kadulle. GPS-kello löytää kaipaamansa signaalin. Ensimmäiset askeleet. Eilispäivän rankka ravi tuntuu vielä jäsenissä, niin on hyvä. Flap-flap. Sisäinen teatteri kytkeytyy päälle. Juoksu harrasteena perustuu sisäiseen narratiiviin, mielen ja ruumiin säntilliseen vuoropuheluun, jossa mieli pitää ruumiin liikkeellä ja ruumis taas mahdollistaa mielen tarinat. Ilman sisäisiä kertomuksia ei ole juoksua. Juokseminen vaatii ja tuottaa niitä välttämättä, koska liikkeellä pysymisen ehtona on se, ettei pysähdy. Pysähtyminen taas on mahdollista koska tahansa, minkä takia mielen on jatkuvasti tuotettava halua jatkaa. Kertoakseni salaisuuden: sen mieli myös tekee, niin kauan kuin ei suostu seisahtumaan paikoilleen.

Olen irrottautunut tilasta. Juoksija vain vierailee tiloissa, hän ei omista niitä. Hän ei ole missään, mutta halutessaan hän on kaikkialla. Ajasta en sen sijaan ole irrottautunut, mutta nimenomaan aikana se on menettänyt enimmän merkityksensä. Flap-flap. Tunnen Maan. Toisin kuin kävelijä, en tamppaa sitä riistäen siltä sen ainutkertaista avaruutta. Kävely eroaa näet juoksusta yhdellä perustavanlaatuisella tavalla: juoksija on askelten välillä kokonaan ilmassa. Tämän lähemmäksi ei ihminen voi lentämistä ilman teknisiä apuvälineitä päästä. Flap-flap. Juoksu käyttää Maata. Askeleet ottavat itsensä Maasta, mutta tämä tapahtuu kevyesti. Juoksija tunnustelee Maata, ei koskaan alista sitä askelilleen, koska jotta juoksu on lentävää, ei Maata voi ottaa omakseen. Juoksija tietää tarvitsevansa Maata, jonka on säilytettävä itsensä Maana, sillä muuten juoksu ei juoksuna olisi mahdollista.

Jatkan liikettä. Liityn osaksi juoksijoiden heimoa. Alamme juosta yhdessä. Arkitodellisuus palaa hetkeksi: ”Alkaa mennä hämäräksi.” ”Niin, niin se on.” Flap-flap. Huolimatta kanssajuoksijoista jokainen juoksee yksin. Kukaan ei ota, eikä voi ottaa, askelia toisen puolesta. Kukin keskitymme omiin tarinoihimme aina niin kauan, kuin satunnainen sananvaihto ei palauta meitä meille kaikille yhteiseen arkitodellisuuteen, missä kommunikaatio tapahtuu. Letkan viimeiseen juoksijaan alkaa tulla rakoa. Hölläämme vauhtia. Ruumiin liike hidastuu, mistä seuraa myös yllättävästi se, että mielikin alkaa käydä hitaammalla. Tarina etenee hetken kiireettömämmin, ennen kuin taas kiristämme tahtia.

Jätän juoksijoiden heimon ja alan taas juosta myös konkreettisemmin yksin. Kiihdytän tahtia entisestään. Kun vauhtia on tarpeeksi tarina alkaa kadota, jolloin jäljelle jää vain ruumiin liike ja ruumista käskevä mieli. Tällöin tuntee todella olevansa osa maailmankaikkeuden käsittämättömyyttä, mutta oikeastaan kyse on vain siitä, ettei mieli enää tuhlaa voimiansa kertomusten sepittämiseen, vaan ainoastaan ruumiin käskemiseen kohti joko ennalta määritettyä tai ennalta määrittämätöntä maaliviivaa. Flap-flap. Hidastan. Mieli aktivoituu jälleen, ja tarinat vyöryvät, kovasta vauhdista aiheutuneen ruumiin tuskan sijaan, päällimmäiseksi kokemukseksi.

On olemassa useampia henkilöitä, jotka ovat laittaneet minut juoksemaan. En tiedä juoksevatko he itse, ovatko ikinä juosseet. Minun kanssani he kuitenkin juoksevat. Juoksen heidän kanssaan ja kiitän heitä siitä, että juoksen. Toiset heistä ovat tuottaneet onnea, toiset ehkä enemmän eksistentiaalista kärsimystä, mutta juoksun kannalta se on lopulta yhdentekevää. Juoksun polttoaineeksi käy yhtä hyvin autuus kuin katkeruus. Flap-flap. Vastaan tulee toinen juoksija. Alan automaattisesti tarkastella hänen juoksuaan, hänen ruumiinsa monotonista liikettä. Tarkkailuni ei koskaan ole tuomitsevaa tai mitenkään arvostelevaa. Juokseminen on aina kunnioitettavaa riippumatta juoksijan olemuksesta tai ominaisuuksista, olemmehan samaa juoksijoiden heimoa, mihin pääsemiseen riittää se, että on liikkeellä ajassa aina vähän aikaa siinä lentäen.

Joskus juoksu kuitenkin on esteettisesti kaunista. Näin on, kun puhutaan huippukilpajuoksijoista. Heidän ruumiinsa kykenee liikkeeseen, joka on muodoltaan rytmillisen harmonista, kestävän jatkuvaa sulavuutta. Pitipä Juha Väätäinen, Euroopan Mestari Helsingistä vuodelta 1971, itseään ja kilpakumppaneitaan ”jalkataiteilijoina”. Juoksu voi siis todellistua myös taiteena, (ei ollenkaan vain urheiluna tai edes kuntoiluna), ja niin sen voi nähdä, jos vain haluaa.

Tänään on päivä, jolloin tuntuu, että jaksaisin vain juosta. Mieli on kuitenkin päättänyt juoksulleni ajallisen keston, mutta ennen kuin vaihdan juoksuni kävelyksi ja palaan pysyvämmin arkitodellisuuteen, saan vielä yhden oivalluksen, joita juoksulla yleisesti on varsin useinkin tapana tuottaa. Sosiologia on liikkeessä olemista, juoksu on liikettä. Sosiologia on juoksemista – juokseminen on sosiologiaa.

(Tätä tekstiä innoitti ehdottomasti lukemisen arvoinen teos: Juoksu - fyysisiä mietiskelyjä. Filosofi-kirjailijana: Guillaume le Blanc)

Avoin kirje politiikkatieteiden ja sosiologian uudelle opiskelijalle

 Hyvä politiikkatieteiden ja sosiologian fuksi, olet tehnyt merkittävän mainion alavalinnan ja tämä teksti on osoitettu sinulle. Kerron jotain sellaista, mitä olisin itse ollessani sinun tilanteessasi halunnut kuulla vanhemmilta tieteenharjoittajilta, mutta mitä en koskaan saanut heiltä valitettavasti kuulla. Pidemmitttä puheitta käymme itse asiaan ja korjaamme vääryyden.

Miksi alavalintasi on lopulta oikea?

Ollaksemme rehellisiä valitsemasi ala on kaikkea muuta kuin kannattava, kun mietitään tulevaisuuden taloudellisia ja yhteiskunnallisia näkymiä. Työllistyminen on toki mahdollista monenlaisiin tehtäviin, mutta kuitenkin se on epävarmaa. Lisäksi on melkoisen todennäköistä, etteivät tulevaisuuden ansiosi tavan palkkatyössä nouse suorittamallasi tutkinnolla läheskään yhtä korkeiksi kuin lääketieteelliseen, oikeustieteelliseen, kauppatieteelliseen tai johonkin teknilliseen korkeakouluun suunnanneilla tovereillasi. Heidän alansa edustavat näkökulmastamme katsoen paitsi taloudellisia kultakaivoksia, niin myös potentiaalia hankkia yhteiskunnallisesti ja myös sosioekonomisesti merkittäviä asemia. Yksinkertaisesti sanoen heidän alansa ovat arvostettuja yhteiskunnan syvissä kerroksissa ja sinun alasi ei, minkä seikan tulet vielä huomaamaan. Todettava on myös se tosiseikka, ettei koulutuksesi tule valmistamaan sinänsä mihinkään ammattiin erityisesti, mistä voit toisinaan olla kateellinen esimerkiksi luokanopettajaopiskelijoille.

Kuitenkin olet tehnyt oikean valinnan. Se, mitä koulutuksesi kykenee sinulle tarjoamaan, on paljon laajempaa tietämystä ja ymmärrystä kuin toverisi edellä mainituilla aloilla koskaan tulevat saavuttamaan. Et tule oppimaan ratkaisemaan juurikaan mitään erityiskysymyksiä, mutta sen sijaan opit pikemminkin asettamaan yleisiä kysymyksiä ja pohtimaan niitä äärimmäisen laajoina keskinäisriippuvaisuuksina ja kerrannaisvaikutuksina. Tämä on jotakin, mikä on aidosti merkittävää, kun pohditaan aikamme ongelmia. Tulet oppimaan siitä, miten kaikki oleminen todellisuudessa on riippuvaista toisten olemisesta, mikä tarkoittaa sitä, että sikäli kun aikamme ongelmat halutaan ratkaista, niin on selvitettävä se, miten asiat ja ilmiöt ovat suhteessa toisiinsa ja millainen todellisuus tästä vuorovaikutuksesta lopulta syntyy. Lyhyesti sanoen koulutuksesi opettaa sinulle ennen muuta sosiologisen ajattelutavan, minkä keskiössä on juuri se, että teemmepä ihmisinä mitä tahansa tai emme tee mitään, niin olemme silti riippuvaisia siitä todellisuudesta, jossa elämme. Haluan sanoa sinulle, että omaksumalla tämän ajattelutavan sinusta tulee  aikautemme vaikeiden ja viheliäisten ongelmien esittäjä sekä myös niiden ratkaisuvaihtoehtojen muotoilija. Lisäksi sinusta samalla tulee väistämättä hieman suvaitsevampi, ystävällisempi ja kiltimpi. Tällä ajatustavalla on yhteiskuntakriittisyydessään maailmaa parantava vaikutus, mihin uskomalla et tule koskaan tuntemaan motivaation puutetta opinnoissasi.

Suhtaudu koulutukseesi vakavasti

Tulet jatkamaan klassisen yhteiskunta-analyysin kunniakkaita perinteitä. Tulet liittyneeksi sellaiseen joukkoon, johon harvalla on koskaan pääsyä; joukkoon jossa ajattelu ei koskaan ole ollut, eikä myöskään koskaan tule olemaan aivan yksioikoista, vaan pohtivaa ja alati kysymyksensä uudelleen asettavaa, minkä vuoksi parhaat yhteiskuntatieteelliset teokset voivat etenkin aluksi tuntua varsin vaikeaselkoisilta. Tulet siis lukemaan yhteiskuntatieeteellisen ajattelun rautaisimpien herrojen, ja jos mahdollista vieläkin rautaisimpien rouvien merkkiteoksia, akateemisia töitä, joihin on valjastettu heidän koko elämänkokemuksensa kaikessa moninaisuudessaan. Kunniottamalla heidän työtään, kunnioitat myös itseäsi.

Yhteiskuntatieteen opiskelijana tulet etenevässä määrin poliittisesti vastuunalaiseksi. Sanomisillasi ja kirjoituksillasi voi joskus olla aitoa poliittista merkitystä, joten sinun tulee tuntea vastuusi niistä. Ennen kaikkea opi tuntemaan vastuusi ajattelusi jatkuvasta kehittämisestä, sillä kukaan ei huolehdi siitä puolestasi. Kun siis päätät aloittaa tietyn teoksen, niin lue se aina huolella ja pyri aina ymmärtämään sen kokonaismerkitys, koska juuri tästä ajattelusi kehitys on riippuvainen.

Sivuainevalinnoista

Sinut saattaa yllättää sivuaineiden runsas opintopistemäärä koulutuksessasi. Pääaineesi opinnot ovat laajudessaan alle puolet koko kandidaatintutkinnosta, mikä tarkoittaa luonnollisesti sitä, että sivuaineita on opiskeltava siis melko paljon. Mietit ehkä miksi näin, ja mitä hyötyä sivuaineista on, kun haluat opiskella politiikkatiedettä/ ja tai sosiologiaa. Sinulle tullaan sanomaan, että valitse sivuaineiksesi sellaista, mikä sinua aidosti kiinnostaa, mikä on oikeastaan aika hyvä neuvo, muttei kuitenkaan koko totuus asiasta. Nyt kerron totuuden: sivuainevalinnoillasi tulet suuntaamaan poliittis-sosiaalista ajatteluasi. Sivuaineista opit menetelmiä ajatteluusi ja lisäksi niiden avulla valitset näkökulmia, joilla haluat tarkastella ja asettaa poliittis-sosiaalisia kysmyksiä. Yksinkertaisesti sanoen sivuainevalinnoillasi valitset sen, minkä väristen lasien läpi haluat tarkastella poliittis-sosiaalista todellisuutta. Tiedostaen tämän ymmärrät sen, että valitsetpa mitä tahansa, ei valintasi voi koskaan olla täysin väärä. Yleishyödyllisinä ja varmoina valintoina voin kuitenkin lämpimästi suositella filosofiaa ja tilastotiedettä.

Lopuksi

Vedä edellä esitetystä omat johtopäätöksesi, koska lopullisia totuuksia ei ole olemassa. Sosiologinen ajattelu on ennen kaikkea kaaoksen kanssa elämistä ja siihen sopeutumista. Toivotan onnea ja menestystä valitsemallasi tiellä, jolla et siis koskaan kulje yksin.